Kaiken alku

Luulin, että olisin joskus jonkin luvun tästä tänne blogiin julkaissut, mutta näköjään en ollut. Jos joku haluaa hyvää tahi huonoa iltalukemista, niin tässäpä tämä miniromaani olisi kokonaisuudessaan. Kiitos, jos jaksat lukea ihan kokonaan ja annat mielipiteesi. Anteeksi tarinan rönsyileminen ja harppominen sinne ja tänne - se johtuu siitä, että tämä on ollut pitkä projekti, jota olen kirjoitellut silloin tällöin. Tämä vaatii ihan valtavasti täydennystä ja varmasti saa sitä joskus, kun jaksan paneutua.

 1. Luku

Jotain punaista, märkää ja haisevaa. Kuka on purjonnut lattialle ja miksi makaan sen päällä? Pää tuntuu painavalta, ei kai ihme, että makaan sen päällä. Mutta en kai minä ole voinut purjota tuota moskaa? En edes juonut eilen alkoholia? - tai no se on valhe, taisi eilen jotkut kemut olla...

   Missä olen? Tuo pönttö ei näytä tutulta. Makaan näemmä pöntön vieressä, lasti ei ole ehtinyt maaliin saakka. Harmi...

Makaan omassa oksennuksessani! Sähkö käy aivoissani ja pomppaan pystyyn. Hyi helv..., ajattelen.

   Missä moppi, missä moppi?

   Katselen villinä ympärilleni ja hoksaan siivouskaapin. Siellä! Moppi ja sanko!

   Täytän ämpärin vedellä ja löydän jostain saippuaakin. Sinipiika käy töihin ja hiljalleen punaisen nesteen alta löytyy valkoinen laattalattia. No niin, nyt on puhdasta - ja haisee edelleen happamalta?

   Saan päähäni katsoa itseäni: purjoa, liiskaantuneena paitaan ja hiuksiin. Tottakai jos purjossa makaa, niin on takuulla itsekin purjossa! Minua puistattaa. Kylmät väreet sipsuttavat selkäni läpi. Otan varovasti paitani pois ja riisun liivitkin, kun ovelta kuuluu koputusta. Hätkähdän ja kädet peittävät vaistomaisesti rinnat. Ovi avautuu.

  "Hei, olet näköjään herännyt. Haluatko aamiaista?"

   Kuka tuo on? on ensimmäinen ajatukseni. Mies on vähän minua pidempi, vihertävänruskeasilmäinen, kiva ruuhkatukka, veikeä hymy: hyvännäköinen. Miehellä on päällään valkoinen t-paita ja tummat olohousut. Varpaat ovat paljaat. Hymyilen  takaisin ja tunnen heikotusta jalkojen seutuvilla. Mitä se oli?

   "Kysytkö hetken päästä uudestaan?" huomaan, ettei mies ole laittanut ollenkaan pahakseen paljasta ylävartaloani. Pitää tunnustella, onko nälkä vai ei, mutta useimmiten aamuisin on aivan pakko syödä, koska muuten masu murjottaisi siihen asti, kunnes saisi ruokaa. Toinen ääni oli kellossa joskus krapula-aamuisin.

  Huomaan yllätyksekseni, ettei päätäni särje, eikä heikota muuta kuin polvista, mutta se taitaa johtua miehestä ja vatsa meinaa heittää kuperkeikkaa. Outoja reaktioita keholtani, saanko sanoa.

   Mies naurahtaa: "No käy ensin suihkussa, jos haluat. Pyyhkeitä on yläkaapissa."

   Hän poistuu jättäen minut seisomaan ihmeissäni. Lukeeko hän ajatuksia? Tunnenko hänet? Lasken käteni, lukitsen oven ja katselen, josko löytäisin pyyhettä kaapista. Katson tarkemmin ympärilleni vessassa: pesukone, kaappeja, vessanpönttö, lavuaari, peilikaappi, iso suihkukaappi, neljännesympyrän muotoinen. Ja kaikki todella hienoa! Kaakelitkin hienoa sinertävän ja valkoisen sävyjä yhdistettynä. Onko tämä mies voittanut lotossa tai jotain? Tai no tämähän on vain vessa.

   Nakkaan likaiset vaatteet vessanpöntön päälle. Vai mihin ne pitäisi nakata? Ei varmaan toisen pyykkikoriinkaan? En todellakaan usko, että olisin niin huonomuistinen, että unohtaisin asuvani täällä?

   Avaan suihkun ja annan lämpimän veden soljua ylleni. Suloinen, lämmin, puhdistava vesi, se saa hymyilemään. Olen aina rakastanut suihkussa olemista, mutta pidän huolen siitä, ettei tulisi kovin usein oltua yli puolta tuntia. Suihku saa minut rentoutumaan ja piristymään. Löydän suihkukopista jopa saippuaa, jota olen tavannut käyttää. Aika kumma juttu, mutta sehän on aivan neutraali saippua - siinä ei ole tyttömäisiä tai miehisiä tuoksuja erityisemmin.

   Peseydyn, sammutan suihkun ja astun ulos suihkukaapista. Peili on höyrystynyt. Kiedon valkoisen pyyhkeen ympärille ja hinkkaan peiliä niin, että näen peilikuvan. Voi ei, ripsiväri on levinnyt silmien alapuolelle! Avaan peilikaapin ovet ja kummastelen kaapin sisältöä: kasvovesi, miesten ja naisten deodorantti, ripsivärituubeja pari, partahöylä, partavaahto, kosteusvoidepurkki, silmämeikinpoistoaine, kynsisakset, vanua, pumpulipuikkoja ja muuta tavallista. Mutta naisten tavaroita tämän miehen kylpyhuoneen kaapissa? Ehkä namupala asuukin jonkun naisen kanssa ja minä olen sottaisa vieras. Alakuloisuus törmää tajuntaan. Otan silmämeikinpoistoaineen ja vanua ja puhdistan silmät. Ei kai se toinen nainen pahastu, jos vähän lainaan? En voi näyttää pandakarhulta!

   Mistä saan vaatteita? Oveen koputetaan. Kiedon pyyhkeen paremmin ympärilleni ja avaan oven. Siinä se sama mies seisoo hymyillen ja ilmassa tuoksuu munakas tai jokin muu ruoka.

  "Hei, tein sulle aamupalaa, munakasta, jogurttia, puuroa tai mitä tykkäätkin syödä", mies ilmoittaa ja sipaisi märkää hiuskiehkuraani, joka roikkuu otsalla.

  "Tuota, tosi ystävällistä! Öhh, taisin liata vaatteeni eilen, ehkä tuli juotua... Siivosin sen toki pois! Anteeksi. Vaatteeni on likaiset ja... olisiko sulla lainata jotain paitaa tai housuja tai jotain?" Takeltelen.

  Mies naurahtaa: "Sä olet ihan hassu, tule toki hakemaan vaatteita täältä."

  Kuljen miehen perässä vaaleanruskeaan eteiseen ja hän avaa kaapin, jonka kahdella hyllyllä on naisten vaatteita.

  "Ota siitä!"

  "Saanko varmasti lainata näitä?"

  "Lainata? Nehän on sun vaatteita. Joitko sä vähän liikaa eilen?"

   Naurahdan hermostuneesti. Mies pussaa minua ja lähtee olohuoneeseen, josta alkoi kohta kuulua musiikkia. Katselen vaatteita ja niiden kokoa - juuri oikean kokoiset! 'Mun vaatteita? Miten niin mun vaatteita?' selaan vaatteita ja valitsen mieleiseni. Menen niiden kanssa vessaan, laitan oven lukkoon, heitän pyyhkeen vessanpöntön päälle ja pukeudun. Sitten avaan oven, otan pyyhkeen mukaani ja menen katselemaan eteisen kokovartalopeilistä asua: tummat tyköistuvat farkut, valkoiset sukat ja vaaleansininen t-paitapusero. Olen pörröttänyt hiuksia pyyhkeellä ja nyt ne kuivuisivat luonnonkiharoiksi. Ainakin minulla on edelleen tummanruskeat hiukset. Peilin kautta näen eteisen ja käännyn katsomaan sitä. Nätti matto, valkeat seinät, vaaleanruskeat kaapit ja tummemman ruskeita sävyjä naulakossa ja taulussa. Tämähän on melkein kuin omaa makuani.

Mitämitä, onko nuo minun kenkäni? Menen katselemaan kenkätelinettä. Siinä on pitkävartiset mustat kengät, jotka muistan ostaneeni kuukausi sitten.

"Tuletko jo syömään?" mies on ilmestynyt eteisen toiseen päähän.

"Joo, tulenhan minä. Tuota, minne pyyhkeen voisi ripustaa?"

"Vaikka oven päälle?" mies ottaa pyyhkeen kädestäni, avaa makuuhuoneen oven ja ripustaa sen siihen oven päälle. "Tule nyt, mulla on nälkä", mies tarttuu minua kädestä ja vetää minut olohuoneeseen ja baarikeittiöön, jonka pöydälle on katettu kaksi lautasta, kaksi mukia, muropaketti, kananmunia kulhossa, leipää, margariinia, kalkkunaleikettä, kurkunviipaleita, juustoa, maitoa, jogurttia, appelsiinimehua, monivitamiinimehua, piimää, kaakaota ja hedelmiä tarjoiluvadissa.

"Vau, sähän olet tehnyt hienon aamiaisen!" ilahdun ja vatsani kurnaisee malttamattomana. Istuudun baarijakkaralle toisen lautasen kohdalle ja alan tehdä leipää täyttäen sen kalkkunaleikkeellä, juustolla ja kurkulla. Kaadan muroja syvään kulhoon ja kaadan päälle maitoa.

"Tein puuroakin, jos maistuu. Sitä on kattilassa", mies kertoo ja istuutuu vastapäätä, tekee itselleen kaakaota, hakee puuroa lautaselleen, tekee pari leipää täytteineen ja kaataa toiseen lasiin mehua.

"Oletko sä aina näin ystävällinen?" kysyn haukaten leipää.

"Kyllähän sä mut tunnet", mies hymyilee suloista hymyä ja maistaa puuroa.

"Juu, tietenkin", hymyilen hämillisenä ja kuulen puhelimen pirinän. "Tuo taitaa olla mun puhelin?"

"No jos sä et ole vaihtanut soittoääntä?" mies kummastelee.

"Niinpä", menen etsimään puhelintani eteisen takin taskusta ja näen näytössä tutun nimen: Iina. "Haloo?"

"Hei, Minnuska! Pääsittekö turvallisesti kotiin?"

"Juu, paitsi että heräsin pää pöntön vierestä... ihan purjossa."

"Ohhoh! No ei varmaan ihmekään, joit aika paljon eilen."

"Ehkä taisinkin juoda", minulla ei ole mitään havaintoa, mitä nesteitä olen viime yönä kaatanut kurkkuuni, mutta varmaan ainakin punaviiniä.

"Onko sulla kovakin krapula?" Iina hekottelee.

"No ei ollenkaan, ihan hassua. Mutta tuota... saanko kysyä jotain?"

"Tietty! Kysy ihan mitä vaan!"

"Heräsin tänään jonkun miehen asunnosta ja se väittää, että sen kaapissa on mun vaatteita ja... mulla ei ole aavistustakaan, kuka se mies on."

"Sähän suunnilleen asut siellä! Pian kuitenkin muutat sinne, niin sama kai se, missä vaatteitasi pidät."

"Asun täällä? Se on siis mun mieheni? Ihan mieletöntä!"

"Tuota, onko kaikki kunnossa? Sä kuulostat tosi sekavalta..."

"No oikeastaan... mulla ei ole oikeasti mitään hajua, kuka se mies on ja tämä asunto on niin hieno!"

"Ei kai ihme, jos oot puoliksi sisustanut sen. Sulla on pää selvitettävänä, tyttö. Saat mut huolestumaan puhumalla tuollaisia asioita. Mun pitää nyt käydä kaupassa, mut pidäthän huolta itsestäsi?"

"Juu, yritän selvittää pääni. Heippa!"

"Hei, nähdään vaikka huomenna, niin saat kertoa tämän sun jutun. Moih!"

  Lasken puhelimen pienelle pöydälle, jossa on kirjeitä. Päällimmäisessä lukee "Julius Aaltonen". Miehen nimi siis on Julius, aika kiva nimi. Palaan keittiöön ja istun miestä vastapäätä.

"Soittiko Iina?" mies kysyy tuhottuaan toisen leipänsä.

"Juu. Ja sun nimi on Julius?"tyynnyttelen kurnivaa masua muroilla.

"No jos en ole sitä yhdessä yössä vaihtanut."

"Niinpä. Sulla on kiva nimi."

"Juu, olet kertonut sen usein. Onko kaikki hyvin? Löitkö eilen pääsi tai jotain? Käyttäydyt vähän hassusti; kyselet, kuka olen, pukeudut vessassa, ihmettelet kattaustani ja tätä asuntoakin ihmettelet entistä enemmän..."

"No, miten tämän nyt kertoisin... En oikein tiedä mistään mitään..."

 2. Luku

Mistä näitä sammakoita oikein tulee? Enkä puhu siitä, että päästelisin sammakoita suustani. Yksi sammakko, toinen sammakko, kolmas loikkija. Sataa vettä. Kasvaako sammakoita sateella niin kuin kastematoja? Niin minulle kerrottiin pienenä, mutta tiedän, että ne tunkevat kaikista mahdollisista asvaltinrei'istä ja ruohonkorsista, etteivät sateen tullessa hukkuisi maan alle.

Sehän ei olisi kivaa, eihän.

Neljäs sammakko, viides sellainen. Näitähän kasvaa kuin sieniä sateella!

Katson ylöspäin sateeseen ja yksi reisipala mätkähtää naamalleni. Mitä, sataako täällä tosiaan sammakoita? Hyi, naamani on ihan limainen! Toivottavasti ei ollut rupisammakko, ettei polttanut naamaani kuin meduusa. Olen kuullut siitä, että rupisammakoilla on keltainen vatsa ja ne erittää puolustukseksi jotain kirvelevää nestettä, mutta enpä tiedä siitä. Ei ainakaan tunnu kirvelyä. Ei oikeastaan tunnu juuri mitään. Outoa.

Hupsista, kaadun selälleni maahan. Olen liukastunut sammakkoon.

Vitsit näitä limaisia otuksia on jo joka puolella.

Hei, mikäs tuolla on? Punainen sateenvarjo makaa sammakoiden ympäröimänä vesilammikossa. Menen sen luo, nostan sen maasta ja napsautan auki. Hyvään aikaan napsautinkin, suoraan sateenvarjoon kumahti todella iso sammakko, ruskea sellainen, oikein emosammakko.

Minne minun pitäisi mennä sateenvarjoni kanssa?

Kävelen vähän matkaa ja huomaan reunan. Seison kerrostalon katolla. Alhaalla on hiljainen kaupunki. Sade muuttuu tavalliseksi, ei enää sammakoita.

Mitäs nyt? Katson taakseni ja sammakot ovat lähteneet yksissä tuumin loikkimaan minua kohti. Hei, pysykää kauempana! En pääse pakoon, ne piirittävät minut. Astun yhden harha-askeleen taaksepäin ja kaadun kohti yön mustuttamaa kaupunkia, pysäköityjä autoja ja valoisia lyhtytolppia. Putoamiseni ei kuitenkaan ole kovaa, se on pehmeää. Katson ylöspäin kohti punaista sateenvarjoa, se tekee putoamisestani hidasta. Pidän lujaa kiinni sateenvarjon kepistä ja leijun hiljalleen alaspäin. Ja herään.

Avaan silmäni. Oudoin uni, mitä olen koskaan nähnyt!

Katselen kattoa. Se on valkoinen. Kivan näköinen kattovalaisin ja vaaleanruskeita vaatekaappeja.

Katson oikealle: siinä on yöpöytä ja yöpöydällä lamppu, kehystetty kuva, jossa on kuva tytöstä halaamassa nallea, ja kesken jäänyt kirja.

Kenen tyttö ja kenen kirja? Kenen yöpöytä? Seinällä on taulu, jossa uinuvan kissan kuva - ehdottomasti tyyliäni.

Tunnen henkäyksen niskassani. Käännän päätä ja katson vasemmalle puolelleni. Siinä vierelläni makaa mies. Varmaankin sama mies, joka yllätti minut vessasta.

Onko tämä vieläkin unta? Taivaalta ei sada enää sammakoita, enkä ole Maija Poppanen, mutta vierelläni nukkuva mies on parempaa kuin uni.

Katselen  miehen kasvoja: suu maiskuttaa hiljaa, tummat ripset verhoavat kiinni olevia silmiä, silmät liikahtelevat luomien alla - pystyn näkemään sen, koska aurinko tykkääi välttämättä tunkeutua verhojen välistä sisälle huoneeseen. Mistäköhän mies näkee unta? Kasvoille on valahtanut hiuksia toisen silmän ja nenän päälle. Liikautan kättäni. 'Uskaltaisinko? Kosketan hiuksia ja siirrän ne pois miehen kasvoilta.

Aivan uskomatonta! Minulla ei ole mitään käsitystä, miten olen joutunut tähän tilanteeseen. Vai onko tämä vain todentuntuista unta? Tällä kertaa kuitenkin tuntuu jotain, toisin kuin unessa. Tätä unta voisi mielelläänkin elää. Mitä muuta tähän uneen kuuluu?

Kurottaudun kohti miehen kasvoja ja suukotan kevyesti otsaa - se vain tuntuu sopivan tilanteeseen, eikä tunnu edes hämmentävän suudella sellaisen otsaa, jota en tunne - se vain tuntui oikealta.

Mies avaa silmänsä ja katsoi minua. Tunnen punastuvani. Onneksi on hämärää. Miehen silmät ovat aika hienon väriset: ehkä nekin vaihtavat väriä niin kuin omanikin.

"Huomenta, joko muistisi on palautunut?" Julius kysyy.

"Valitettavasti ei", vastaan tuntien sisälläni kuohahtavan hämmennyksen.

"Ethän narraa minua?"

"Ei, en narraa. En tiedä edes toista nimeäsi."

"Se on Benjamin."

"Kiva nimi."

"Kiitos."

Puren hammasta.

"Jos et oikeasti muista mitään, siis yhtään mitään, niin ehkä asialle pitäisi tehdä jotain... Millainenkohan lääkäri siihen sopisi?"

"Aivoterapeutti?"

Mies naurahtaa: "Luonteesi ei ole ainakaan yhtään muuttunut." Hän silittää poskeani, mutta vetää kätensä pois. "Anteeksi."

"Ei se mitään, se tuntui mukavalta. Oikeastaan sinä tunnut mukavalta, tykkään sinusta, mutten tosin vielä tiedä sinusta paljoa."

"Välitän sinusta kaikkein eniten ja lupaan, että muistisi palautuu ennemmin tai myöhemmin. Meillä on niin paljon muistoja ja yhteisiä kokemuksia. Mikä on viimeinen muisto, jonka muistat?"

"Luin anatomian ja fysiologian kokeeseen..."

"Koulussa? Kultapieni, tiedätkö, mitä juhlimme edellisyönä?"

"Mistä minä tietäisin."

"Me juhlimme sinun valmistautumistasi."

"Mutta kouluni kestää kaksi vuotta. Se koe oli ensimmäisen lukukauden puolivälissä... tiedän kyllä, että pääsisin siitä läpi."

"Olet siis unohtanut puolitoista vuotta? Miten se on mahdollista?"

"Sen kun tietäisi..."

"Tehdäänkö niin, että varataan tänään aika sinne aivoterapeutille."

"Mitä muutakaan voisi tehdä?"

"Ehkä terapeutti osaa kertoa."

"Lupasin Iinalle, että mentäisiin tänään käymään kahvilla."

"Se on hyvä idea. Sinä sentään olet tuntenut hänet lukioajoista asti."

Hetken vain tuijotamme toisiamme, kunnes hiljaisuuden rikkoo vatsani ruinaava kurina.

"Jollain taitaa olla nälkä?" Julius vilauttaa veikeää hymyään.

"Sairastan tätä pohjaton maha-syndroomaa."

"On meissä sitten jotain samaa. Tai siis, tiedän, että sinulla on aina nälkä ja ruoka on hyvää ja sitä on kiva syödä."

"Kumpi on ekana keittiössä?" pomppaan pystyyn, avaan oven ja ryntään päistikkaa kohti keittiötä. Mies pinkaisee sängystä, saa minut kiinni matkalla, tarraa vyötäröstä ja kaataa säkkituoliin.

"Ai meillä on tällainenkin? Olen aina halunnut säkkituolia!"

"Siksi me sen ostimmekin."

Käännyn katsomaan miestä silmiin: "Muutanko tosiaan tänne luoksesi asumaan?"

"Kyllä muutat, huomenna. Mutta me voimme viivyttää sitä, jos haluat. Eihän meillä mikään kiire ole. Et tosin ole maksanut asuntosi seuraavan kuun vuokraa."

"Tiedätkö mitä, Julius?"

"No kerro."

"Ehkei tänne muuttaminen ole niin vaikeaa. Voisin sopeutua. Sinä olet kiva."

"Sinäkin olet kiva."

Tuisku ja tuiverrus! Mielettömästi lunta ja pakkasta! Kävelen valoristeyksen poikki. Jäätelöä: pehmeää ja kylmää, kirpeän mausteista ja rakeista. Pyörremyrskyjäätelöä, johon on sotkettu sekaan turkinpippuria ja Marianne-rakeita. Syön jäätelöä pakkasesta huolimatta kulkien tien yli tuulen viedessä sankkaa lumisadetta kaikkiin ilmansuuntiin samaa aikaa. Ei se haittaa, minulla on huppu ja pipo päässä.

Kauppatori. Kuljen nelivaloristeyksen poikki kohti tiettyä bussipysäkkiä, kunnes vaihdan suuntaa. Ei, tänne ei pitänyt mennä. En varmaankaan ole enää samassa työpaikassa. Minne pitäisi mennä? Ai niin, kallonkutistajalle. Takaisin sivukatuja pitkin paikkaan, jossa en ole ennen käynyt.

Aivokirurgia ja neuropsykiatria. Tämän täytyy olla oikea osasto! Ilmottaudun vastaanotolla ja menen odotusaulaan istumaan. Otan lehtikorista sisustuslehden ja istuudun vanhan rouvashenkilön viereen. Mitä hän täällä tekee? Dementia myös?

Mummeli tuijottaa käsityölehteä. Hyvä että jokaiselle on jotakin. Itse toisinaan ahmin sisustuslehtiä. Rrrakastan sisustusta ja sitä että voi  muuttaa jotain tylsää hienommaksi. Ajattelen asuntoa, josta poistuin aamulla poskipusun saattelemana.

Mies, asunto - koti? Se on kyllä tosi hieno asunto ja muutani sinne! Mitä, tänäänkö?

Kallonkutistaja, kahvittelu ja muutto samana päivänä? Aika hässäkkä! No toivottavasti muuttolaatikot ovati valmiiksi pakattuina. Tai jos joku muuttaisikin puolestani, niin ei tarvitsisi vaivautua. En minä ehdi muuttamaan! Liikaa ajateltavaa, niin paljon uusia asioita ja ja ja... Tosiaan toivon, että joku muuttaisi puolestani!

Toki voisin olla muutossa mukana - mutta eihän miehen asunto, siis tuleva asuntoni, mitään lisäyksiä tarvitse?

"Neiti Paju, olkaa hyvä", keski-ikäinen valkotakkinen mieslääkäri, jolla on mustat paksusankaiset silmälasit, tulee vastaanottamaan minua, kättelemme ja kävelen hänen perässään tutkimushuoneeseen (sillä nimellä ne tunnen, mikä muukaan se olisi?).

"Istuutukaa, olkaa hyvä."

Istun ruskeanahkaiseen asiakastuoliin ja herra Petterson istuu omalleen.

"No kertokaa, mikä teitä mielestänne vaivaa", mies puhuu matalalla rauhallisella äänellä.

"No mieleni vaivaa minua juuri", hymyilen laimeasti.

"Kertokaahan tarkemmin."

"Viimeinen puolitoistavuotinen on minulta täysin pimennossa."

"Jonkinlainen muistinmenetys siis?"

"Niinpä kai. Tuttavat kertovat, että olen kyllä tehnyt kaikenlaista sen aikana... mutta ainoastaan minä en muista siitä mitään."

"Sepä kummallista."

"Niinpä! Ajatella, etten minä itse muista mitään siitä ajasta ja ihmiset kertovat jotain, mitä olen tehnyt, enkä tunne kokeneeni sitä. Näen valokuvia ihmisistä yöpöydälläni, joita en tunne!"

"Hmm, kummallista tosiaan. En ole kuullut paljonkaan vastaavasta, että jokin ajanjakso olisi unohtunut, eikä se ole lapsuus. Mikä päivä viimeksi oli, jonka muistatte?"

"Suunnilleen elokuun puoliväli vuonna 2010."

"Ja nyt on maaliskuu vuonna 2012."

"Oli se aika hassua, että yhtäkkiä oli ilmestynyt valtavasti lunta."

"No se ei olekaan tyypillistä elokuussa. Mitä sinä muistat siitä päivästä?"

"Opiskelin kokeeseen, kävin töissä ja koulussa, meillä oli ruokana kalaa ja muusia, soitin illalla äidille."

"Kas kummaa! Tämäpä outoa, todella outoa."

"Sitäpä minäkin."

"Varataanpa sinulle magneettikuvausaika. Kävisikö ensi torstaina kello 14?"

"Luultavasti, ei ole kyllä kalenteria, mutta tämän takia voin kai olla pois töistä, jos minulla on sellaisia."

"Tätä täytyy tosissaan tutkia. Ei kuitenkaan täysin uniikki tapaus."

"Jep."

"Kiitos käynnistä, tapaamisiin ensi torstaina", lääkäri johdatta minut ovelle ja sulkee oven jäljessään.

'Sepä oli tyhjentävää...' mietini, vaikken saanut mitään haluamiani vastauksia.

Puhelin soi: Iina. Vastaani: "Haloo?"

"Hei! Kävitkö jo kallonkutistajan pakeilla? Mitä se sanoi?"

"Juu, poistuin juuri ovesta. Ajoituksesi oli täsmällinen!"

"Niinhän minä aina olen."

"Etkä ole!" tiuskaisen huvittuneena.

"Ai en vai? No mutta mitä se sanoi?"

"Kerron kahvilla."

"Okei, nähdään kahvilassa puolen tunnin päästä!"

"Missä kahvilassa?"

"No siinä per.. Brahessa."

"Enhän minä ikinä ole käynyt Café Brahessa! Siellä kaikki on ihan jättimäistä."

"Ai, no missä sä haluaisit käydä?"

"Aschanissa?"

"No okei, mennään sinne sitten."

Leppoisessa lumipyryssä suunnistan lumihiutaleiden läpi kauppakeskukseen. Kierteleni hieman, hihkaisen aina nähdessäni jotain ihan uutta - eli kaikkea - ja tunnen polttavaa kiusausta ostaa jotain, edes jotain pientä. Mutta eihän minulla ole varaa vai onko? Enhän ole enää köyhä opiskelija, vaan työläinen. Vai olenko vielä edes aloittanut töitä? Käynyt töissä? Käynyt työhaastattelussa?

"Hei, meinasin myöhästyä", kerron saavuttuani paikalle ja halaan Iinaa oikein kunnolla.

"Ihan kuin et olisi nähnyt minua aikoihin!" Iina naurahtaa rutistaen minua samalla voimalla.

"En olekaan tai siis - olit viimeksi työelämään tutustumassa ulkomailla."

"Hah, siitä on tosi pitkä aika! Et varmaan muista, kun olin Mallorcalla tetissä."

"Mallorcalla? Hienoa! Ei, et ole kertonut tai siis ehkä olet tai..."

"Ei se mitään, kultapieni. Mutta kun tänään pääset kämppääsi katsomaan tavaroitasi, niin ehkä muisti alkaa palautua. Toivottavasti. Toin sulle tuliaisia molemmista maista, ihastuit niihin."

"Ihastun niihin siis jatkossakin, varmasti!"

"Juupa juu, mitä tänään syötäisiin?" Iina kysyy ja menee katselemaan vitriiniä.

"Vitsit, kun täällä on uusia tuotteita. Otetaanko heti kaikkia?"

Iina naurahtaa: "Voi kun sä olet ihana, me ollaan varmasti maistettu jo vähän kaikkea."

"Mutta en minä ole! Haluan tuota oranssikuorrutteista. Ei kun appelsiini-chili-juustokakkua. Kuulostaa ja näyttää herkulliselta. Sitä! Otan sitä!" hihkaisen myyjälle, joka hymyilee tiskin takana.

"Saisiko olla muuta?" myyjä kysyy ystävällisesti.

"Kaakao! Mitä sä otat, Iina?"

"Taidan ottaa pelkän marjaleivoksen ja teetä."

"Mistä lähin sä olet juonut teetä?" kysyn ja etsimme mukavan istumapaikan.

"No mistä lähtien sä olet syönyt mausteista ruokaa, jossa on lisäksi paljon kaloreita?"

"Kaloreita? Kuka niitä laskee?"

"No sä lasket. Ja yleensä otat kahvia."

"En mä mitään kaloreiden perään katsele ja kahvi on pahaa", naurahdan.

"Sä tosiaan olet erilainen."

"Tai samanlainen", vinkkaan silmää.

"Mut et sä tosiaan tykkää mausteisesta ruoasta."

"En pidäkään, kyllä mä nyt sen tiedän, mutta chili-appelsiini ei ole sama kuin mausteinen."

"Jos sä niin sanot."

"Mitä? Onko tämä jotain ekstratulista juustokakkua?"

"Maista, niin tiedät!"

"Niin maistankin!" lapioin suuhuni kunnon palan ja mussutan. "Ei tämä mitään pahaa ole, vaan hyvää! Todella hyvää!"

"Ensimmäisen kerran jälkeen sanoit, että pitäydyt toisissa juustokakuissa, kun niitä kerran kuussa syöt", Iina ryystää teetään ja haukkaa pienestä leivoksesta.

"Hassua, että olen sanonut niin. Tykkään tästä."

"Ei kai mielipiteistä voi kiistellä. No kerrohan, mitä se lekuri sanoi."

"Ei se sanonut yhtään mitään. Ihmetteli ja kummasteli vain ja kutsui ensi viikon torstaina magneettikuvaukseen. Sinne sitten vain makaamaan, tulee sekin koetuksi."

"No toivottavasti jutut selviää. Vaikutat vähän erilaiselta. Tai siis tunnut tutulta, mutta en mä tiedä, tunnut kuin olisit pari vuotta nuorempi. Eli en saisi puhua mitään, mitä tässä välissä on tapahtunut?"

"Toki saat! Kuuntelen mielelläni erilaisia juttuja, mitä olen tehnyt, mitä muut ovat tehneet, mitä he ovat tehneet, joita en edes tunne - tai tunne ja tunne, ehkä tunnenkin, mutten tietoisesti."

"Voi sua raukkaa", Iina halaa minua pöydän yli.

"Ei mulla mitään hätää ole. Kaikki on vaan vähän uutta, mutta tunnenhan mä sutkin. Ja se mies, mikä namupala!"

"Juu, oon tosi iloinen, että olet löytänyt Juliuksen. Olit aika kauan surkeana."

"No juu, silloin vain katseli pareja kaupungilla harmistus mielessään, ettei itsellä ole ketään."

"Mutta ethän sä tunne Juliusta."

"En tunnekaan... mutta jostain syystä tunnen kuitenkin vetoa häntä kohtaan. Aika paljonkin vetoa. Ja tuntuu luonnolliselta esimerkiksi tuntea huolenpitoa häntä kohtaan. Ihan hassua."

"No sydän ei unohda."

"Ei niin, se on hyvä juttu. Mulla on hyvä sydän."

"Sulla ON hyvä sydän."

"Mitä sillä meinaat?"

"Ei kannata kertoa kaikkea kerralla, sulle tulee ylikuormitus."

"Eikä! Kerro nyt!"

"Ei nyt. Joku päivä kerron sulle, mutta myöhemmin. Lupaan sen."

3. Luku

"Sinä et siis muista mitään?" tohtori kyselee.

"Eipä tunnu raksuttavan", vastaan totuudenmukaisesti.

Varasin ajan aivoterapeutilta ja pääsin heti seuraavana päivänä tohtorin pakeille erikoislaatuisen tapaukseni ansiosta.

”No piuhat ovat kiinni ohimoissa, joten laitetaan kone päälle.”

Kone alkaa piipittää monia aivokäyriä. Katseleni konetta uteliaana miettien, mitä eri aivojen alueita eri aivokäyrät merkitsevät.

”Sinä toit joitain kuvia.”

”Juu, ne ovat kuulemma sen kahden vuoden ajalta, jotka olen… unohtanut.”

”No katsotaanpas sitten. Käyrät ovat paikoillaan ja kuvat tässä. Kutsutaanko poikaystäväsi sisään?”

”Tuota, voisihan sitä kutsua hänet.”

Julius kävelee sisään, miehet kättelevät, esittelevät itsensä ja Julius istahtaa tuolille viereeni ja hymyilee rohkaisevasti.

”Me katselemme kuvia, jotka Minja yrittää tunnistaa ja Julius voi kertoa, mistä ne ovat”, lääkäri ehdottaa.

Ensimmäisessä kuvassa on joukko nauravia ihmisiä, joista en tunnista ketään. He näyttävät iloisilta ja kilistelevät samppanjalaseja.

”Kuva on luultavasti uudelta vuodelta..” arvioin.

”Hienoa! Sinä siis muistat?” Julius huudahtaa.

”Enpä oikeastaan. Uuden vuoden voi kuvitella näyttävän tältä. Erotan tästä kuvasta vain itseni.”

”Ai, no siinä on Mikko, Heikki, Saku, Teresa, Petra, Taija ja sinä.”

Toisessa kuvassa on mökki ja kuusi ihmistä paistamassa grillissä valmistuvia vartaita.

”Juhannus?” arvuuttelen ja katsoni varovasti Juliusta.

”Niin, siinä ollaan me, Petra, Mikko, Saku ja Teresa. Viime juhannuksena.”

”Aika kiintoisaa…” tohtori puuttuu puheeseen.

”Mikä on?” kysyn.

”Näiden kahden kuvan aikana, joissa molemmissa olet mukana, sinun muististasi kertova aivokäyrä ei reagoi mitenkään. Todella mielenkiintoista. Katso vielä kolmas kuva.”

Kolmannessa kuvassa on äitini, minä, äitini koira, Daisy, ja Julius.

”Siinä on äiti ja Daisy! Mutta missä tuo paikka on?”

”Se on Mellilästä, järven rannalta.”

”En tiennytkään käyneeni siellä”, katselen kuvaa ja hymyillen. ”Vieläkö Daisy on ihan tönkkösuolattu muikku?”

”Tuota, Daisy kuoli puoli vuotta sitten…” Julius sanoo hiljaa.

”Ai… En tiennyt.” lasken pääni ja mutristan huulta. Julius silittää niskaani lohduttavasti.

”Olen pahoillani tapahtuman johdosta, sinä et todellakaan taida muistaa. Kaikkein hämillisimmäksi minut tekee se, etteivät nämä käyrätkään kerro sinun muistavan mitään, vaikka nämä tapahtumat ovat tapahtuneet sinulle. Todella omituista tosiaan”, tohtori on keskittynyt monitorin katselemiseen.

Katson monitoria mietteliäänä ja sitten Juliusta, jonka kulmat ovat painuneet kurttuun. Kosketti hänen käsivarttaan, jolloin mies huomaa minut ja hymyilee.

"Ei se mitään", sanon hymyillen. Ihme juttu, ihan kuin muut olisivat minusta enemmän huolissaan kuin itse olen, mikä on hassua. Oloni on täysin normaali, jopa hyvä johtuen uudesta tiukemmasta dieetistä - luultavasti. En voi ymmärtää, miten voisin kulkea jonkun kahvilan ohi katsomatta kuvia leivonnaisista, haistelematta ihanaa juuri valmistuneen pullan tuoksua ja unelmoiden kermavaahdon koristelemasta omenapiirakasta kaakaon kera. Masu murahtaa ja makean aistireseptorit kielessä aktivoituvat. Vesi herahtaa kielelle.

"Mitä sinä ajattelet?" Julius kysyy ja tunnen kuumuuden nousevan poskille.

"Herkkuja", sanon hymyillen.

"Vai herkkuja. Mihin sinä sellaisia tarvitset?"

"Oliko tuo kysymys?"

"Meinasin vain, ettet syö paljon herkkuja."

"En syö? Minähän en voi vastustaa leivonnaisia, jäätelöä, omenahyveitä, mustikkakoria, hedelmäpirtelöä, kaurakeksejä, piirakkaa, muffineja..."

"Kuulostat ihan siltä kuin olisit raskaana."

"Ja vielä mitä? Viet minut kahvilaan! Nyt heti!"

"Hyvää päivänjatkoa! Jos haluat, voin kirjoittaa sinulle reseptilääkkeen", tohtori keskeyttää keskustelumme - ehdin unohtaa lääkärin seisseen siinä vieressä luetellessani kiihtyneenä erilaisista leivoksista.

"Palaan asiaan. Kiitos ja näkemiin!" kättelen lekurin ja Julius tekee niin perässä seuraten minua ulos huoneesta, ulos sairaalasta ja kadulle, jossa katselen molempiin suuntiin ja lähden tomerasti kohti keskustaa.

"Emmekö ota autoa?" mies kysyy katsellen menoani.

"Autoa? Mitäpä sillä?"

"Tulin sillä tänne."

"Keskusta on ihan vähän matkan päässä!"

"Mutta asuntomme ei ole."

"Ai niin, minä asun sinun kanssasi..."

"Taidat todella olla hajamielinen", mies virnistää, tarttuu kädestäni ja lähtee autolle päin, joka on parkkeerattu vähän matkan päähän parkkipaikalle kadun varteen. Tunnustelen kättä, joka on ottanut kädestäni kiinni. Se on lämmin ja pehmeä, hieman isompi kuin omani. En muistakaan, milloin viimeksi olisin pitänyt jotakuta kädestä kiinni.

"Hölmö, se on vain käsi", Julius tokaisee, kun näkee minun jääneen tuijottamaan käsiä. Nostan katseeni: "Vain käsi. Sinun kätesi. Minun kädessäni."

"Niin", Julius avaa auton oven, kiertää kuljettajan paikalle ja käynnistää auton. Istahdan pelkääjän paikalle ja katselen autoa sisältä: siisti ja uunituore. Se ainakin tuoksuu vielä uudelta autolta, mutten rohkene kysyä, onko. En voi tietää, minkälaisen kroisoksen kanssa tulisin asumaan - eikä raha edes ole pääasia. Alan uudestaan miettiä asuntoa, se on niin hieno! Mutta mies on sanonut, että minä, Minni, olen sisustanut sen suurimmaksi osaa. Miksi? Miten? Tiedän kyllä pystyväni vaikka mihin, jos rahaa riittäisi, mutta.. ei, ei taida kysyä sitä vielä, mutta ehkä pitäisi ennen pitkään - enhän tiedä vielä, missä minun niin kutsuttu poikaystäväni on töissä!

Irtaudumme näppärästi taskuparkista, ajamme muutaman kadunkulman ohi ja minua alkaa mietityttää: "Mihin me olemme menossa?"

"Sakun ja Essin luo tietysti."

"Mutta sinun piti viedä minut kahvilaan."

"Ethän sinä tosissasi ollut?"

"Tottakai olin! Ja tuosta hyvästä saat maksaa oman pullasi lisäksi minunkin!"

"Ai... No okei, matkalla on yksi kahvila, voidaan piipahtaa siellä, mutta luultavasti ystävien luona on myös jotain tarjolla."

"Et sinä maininnut, että olemme menossa sinne tänään."

"Anteeksi. Olin unohtanut, ettet sinä muista enää..."

"Äh, pysäytä tähän ja mene itse ystäviesi luokse!"

"Älä nyt tuollaisesta suutu. Ovat he sinunkin ystäviäsi."

"Aja reunaan. Menen yksin kahvilaan."

"Minni, ole kiltti."

"Ole itse kiltti! En voi mitään sille, että minulta on muisti mennyt tai että sinä olit sopinut kavereidesi kanssa jonkun asian, etkä vaivautunut kertomaan asiasta minulle!"

"Mutta olinhan minä..."

"Niin, silloin kun vielä muistin jotain! Silloin, kun olin uusi hohdokas Minja Paju, joka on kuin joku mallikansalainen! Miksi sinä et voi ymmärtää, että haluan vain yhden suussasulavan leivoksen? Pysäytä tähän!"

Mies ajaa bussipysäkille ja astun ulos autosta: "Mene itse ystäviesi luo, minähän en heitä tunne." Paiskaan oven kiinni ja tunnen palan kurkussa. En ymmärrä, mikä minulle on tullut. Katson auton ajavan pois tuntien silmäkulmassani kyyneleen. Miksi riitelin tuon miehen kanssa? Riitelemmekö useinkin? Miehen reaktioista päätellen emme, mutta tiedän, ettei tämä kuulu normaaliin käytökseeni. En ymmärrä, miksi käyttäydyin juuri niin, mutta kun minua harmittaa, ärsyttää, surettaa, ketuttaa, itkettää ja olen täysin hämmentynyt siitä tosiasiasta, että olen unohtanut lähes kaksi vuotta elämästäni. Sillä aikaa joku on kuollut, sairastunut, muuttunut, hävinnyt - ja eritoten minä itse. En tunne enää itseäni!

Hetken siinä oltuani ja kyyneleet kuivattua kuulen puhelimen soivan käsilaukussa. Kaivan sen sivutaskusta ja katson näyttöä. Salla soittaa.

"Haloo?"

"Minja! Mitä sulle kuuluu?" Sallan ääni kuulostaa hieman karhealta.

"Ei mitään erikoista.. Salla, missä sä olet?"

"Voi kuule, kun se Manu... luulen, että sillä on joku toinen."

"Miten niin luulet? Mitä se on tehnyt?"

"No siis en mä tiedä. Se vaan vaikuttaa aika vaiteliaalta.."

"Sellaisia ihmiset voi olla luonnostaan."

"Tarkoitan tavallista hiljaisemmalta, ikään kuin se ei haluaisi puhua mun kanssa!"

"Voi, Salla, älä nyt tuollaista murehdi. Ehkä sillä on vaikeaa töissä tai jotain. Sun pitäisi puhua sen kanssa", yritän saada asiayhteydestä kiinni ja kuulen tuulta taustalta. "Tuuleeko siellä? Salla, missä sä olet?"

"Mutta kun se käy jossain ja tulee vasta myöhään illalla takaisin ja kun yritän kysellä päivästä tai jotain, niin se vain mutisee ja menee nukkumaan."

"Johtuisikohan alkoholista? Kuule, miehet saattaa joskus olla kuin kilpikonnia tai siilejä. Sun pitää rauhassa odottaa ja koittaa kepillä jäätä, kantaako vai ei."

"Ei se kuuntele ja se on joskus haissut vähän hajuvedeltä. Tämä on kamalaa!"

"Nyt sä kyllä paisuttelet asiaa... Missä sä olet?"

"Olen Anttilaa vastapäätä olevan rakennuksen katolla."

"Mitä hittoa sä siellä teet? Odota, tulen sinne!"

"Ei, älä tule! Hitto, tämä on ihan tyhmää. Miksi olenkin sellaisen miehen kanssa.."

"Älä vaan tee mitään hätiköityä, tulen ihan pian", suljen puhelimen ja lähden juoksemaan korkokenkien kanssa. Ajatella, etten ole koskaan edes halunnut pitää korkokenkiä ja nyt niillä pitäisi vielä juosta pitkin katukivetyksiä. Onneksi en ole kaukana kävelykadusta. Huomaan tutun portin, menen siitä yli, vaikka se on kolmisen metriä korkea ja löydän paloportaat. Riisun korkokengät ja jätän ne maahan. Paljain jaloin otan ensimmäisen askeleen ja tunnen, ettei se ole hutera. Kyllä tämä tästä, en minä putoa. Kiipeän portaat ylös, kävelen tasanteen yli ja nousen vielä toiset portaat. Nyt olen talon katolla. Katselen ympärilleni ja näen ystäväni. Salla on vanhan savupiipun kohdalla ja katselee itään päin. Tuuli pujottelee hänen ohuessa leningissään. Taiteilen itseni tasannetta pitkin, joka on vain 20cm leveä ja pääsen vihdoin ystävättäreni luo.

"Salla! Mitä sinä täällä teet?" kaappaan häntä takaapäin halaukseen ja varon, ettemme horjahda mihinkään suuntaan.

"Tulin tänne miettimään asioita. Mitä itse täällä teet? Miten tiesit, miten tänne tulla?" Salla kääntyy hitaasti minuun päin ja kietoo kätensä ympärilleni.

"Tuttu reitti. Olen käynyt täällä ennenkin."

"Et kai vain yksin?"

"En. Silloin oli apujoukko mukana. Tai yllytysjoukko, mikä lie."

"Ai, mut ei mua tänne pitänyt tulla pelastamaan."

"Salla, kello on kahdeksan illalla ja sä vietät aikaasi jonkun rakennuksen katolla. Onko tämä yleistäkin perjantai-iltaisin?" muka-ihmettelen.

"Ei tietenkään tämä ole yleistä, mutta se Manun asia vaan vaivaa mua."

"Ja päätit sen johdosta hypätä katolta?"

"En ajatellut hypätä katolta. Sanoinhan tulleeni tänne miettimään."

"Haisten alkoholilta. Miettimään asioita. Pitäisikö uskoa?"

"No jaa, ehkei ihan paras paikka miettiä asioita, mutta et voi uskoa, miten se sattuu, kun se Manu on ensin ihan enkeli ja sitten alkaa ikään kuin sulkeutua ja haisee naisten hajuvedeltä ja..."

"Ja te ette ole siltikään jutelleet tästä asiasta?" tivaan.

"Sanoinhan, ettei hän suostu puhumaan asiasta!"

"No pitää olla varovainen lähestymistapa. Ei tietenkään voi rynnätä kysymään joltakin, että 'onko sulla suhde jonkun naisen kanssa?' Ei se vain mene niin."

"No miten sitten?"

"Saattaa olla, että häntä tosiaan painaa jokin asia. Ehkä se käy jonkin kaverinsa kanssa baarissa juomassa ja puimassa miehiseen tapaan asioita. Totta kai siellä voi olla naisia, jotka voivat tulla puhumaan tai jotain, muttei hän ehkä heistä välitä. Ei tiedä kysymättä."

"Olenko sitten epäviehättävä?" Salla kysyy suu mutrussa.

"Ei ole kyse siitä. Olet hyvin viehättävä! Viime kerralla, kun näin sinut, olit ihan eri näköinen kuin nyt. Näytät upealta!"

"Enkä näytä. Sama vanha pieru kuin ennenkin. Kuka minusta kiinnostuisi..."

"No vaikka se Manu?"

"Juu, onpa tosi kiinnostunut, kun ei pysy edes kotona..."

"Ei kukaan halua olla lieassa. Sinun pitää antaa tilaa sille. Kuinka kauan olette asuneet yhdessä?" silitän ystäväni käsivartta rauhoittavasti.

"No neljä kuukautta"

"En ole ennen asunut kenenkään kanssa yhdessä, mutta toiselle pitää antaa tilaa olla oma itsensä ja kavereille ja harrastuksille."

"Ja minäkö en anna? Mikä neiti täydellisyys on niin olevinaan, kun juuri sanoi, ettei ole ennen asunut kenenkään kanssa ja neuvoo sitten jotakuta, joka on."

"Mutta sehän on ihan normaalia, vaikkei asuisikaan yhdessä."

"Enpä paljoa sanoisi. Sun elämä on niin täydellistä. Saat aina kaiken, mitä haluat! Ja minä vain yritän sinnitellä yhdessä asumisen ajatuksessa."

"Minunko elämäni täydellistä? En edes tiedä, millaista elämäni on! Vanhemmat ovat eronneet, en muka syö enää herkkuja, isoäiti on sairaalassa syövän kourissa ja sain juuri tietää koiran kuolleen! Olen vastikään valmistunut koulusta, enkä tiedä edes, mitä tiedän tai miksi olen valmistunut. Osaan kyllä sen työn, mutten tiedä mitään teoriasta. Olen ihan hukassa!" tunnen alkavani täristä ja jalkani meinaa lipsahtaa tasanteelta. Salla ottaa minut halaukseen.

"Anna anteeksi. Ehken osaa asua vielä miehen kanssa, mutta sinun asiasi ovat paljon enemmän sekaisin..." Salla sanoo rauhallisesti.

"Saat anteeksi. Mutta tiedätkö, mikä minua eniten vaivaa?" nostan katseeni ja toisesta silmäkulmasta valahti kyynel.

"Kerro, kultapieni."

"Se henkilö, joka ennen merkitsi minulle eniten... me ei olla enää yhteydessä toisiimme. Ja sitten tämä uusi henkilö, jonka kanssa minun pitäisi asua - en edes tunne häntä. Enkä tunne enää edes itseäni..."

"Voi sinua raukkaa. En tiennyt ollenkaan", Salla puristaa minua lujasti.

"Mennäänkö alas? Täällä tuulee."

"Mennään vaan, jalat alkaakin pian pakottaa."

Menemme samaa reittiä alas kuin olemme tulleet, vaikka alaspäin meno on vaarallisempaa kuin ylös tulo. Niin se aina on - helpompi pudota. Pääsemme vihdoin alas ja kiipeämme aidan yli.

"Kello on vajaa yhdeksän. Kai joku kahvilapaikka on vielä auki?"

"Tai ainakin jokin paikka, mistä saa kahvia", Salla hymyilee.

"No mennään tilaamaan kaakaot. Suklaajuoma auttaa!"

Menemme uuteen paikkaan nimeltä Pisara, tilaamme kaakaot, etsimme istumapaikat mukavasta passoan värisestä huoneesta, jossa oli suuria viherkasveja, kellertävät penkit ja vaaleanvihreät istuintyynyt. Se on uusi paikka, vasta puoli vuotta olemassa ollut, mutta suosittu ja viihtyisä sekä uusia tuulahduksia luova trendipaikka. Olemme istumabaarissa, mutta viereisessä salissa on tanssitilaa ja välkkyviä valoja sun muita discohööpöjä, mutta se avattaisiin vasta myöhemmin illalla, kun paikka alkaisi enemmän täyttyä.

"No niin, mitä sulle kuuluu? Olet laihtunut ja tukkakin muuttanut muotoa ja väriä. Olet kuin uusi ihminen! Minun silmissäni siis", höpötän ja hymyilen.

4. Luku

Jos olet koskaan seissyt syksyn kaatosateessa, etkä näe sateelta eteesi ja tunnet olevasi eksyksissä, niin tiedät myös, miltä tuntuu lumimyrskyn kylmä tuuli kasvoilla odottaessasi pysäkillä bussia, jonka saapuminen tuntuu kestävän ikuisuuden. Jos olet koskaan kaatunut selällesi - jokin vie jalat alta ja jalkapohjissa tuntuu kylmät väreet, ilmat pakenevat keuhkoista ja takaraivo iskeytyy katukivetykseen - niin silloin tiedät myös, miltä tuntuu isku vasten kasvoja. Siten myös tiedät, ettei se ole mitään verrattuna siihen tunteeseen, kun sydän särkyy: ihan kuin jokin ampuisi siihen reiän, eikä mitään tunnu pysyvän sisällä. Sillä hetkellä voi luulla, ettei mikään enää tule korvaamaan menetettyä tunnetta, paitsi silloin kun ihmismieltä ei vain voi kontrolloida. Sydämelle ei laadita sääntöjä - se käyttäytyy, miten haluaa: kuin uhmaikäinen lapsi. Lapselle voi kuitenkin opettaa käytöstapoja - sydämen mukana täytyy vain kulkea.

Kuluu tunti jos toinenkin. Kello tulee yhdeksän, sitten kymmenen. Salla ja minä istumme kahvilassa juttelemassa ihan kaikesta - tai suurimmaksi osaksi elämästäni. Olemme ottaneet vaniljaviinerit kaakaon kyytipojaksi. Olen varma, että pitäisin Pisara-kahvilasta jatkossakin.

"Mm..." Salla mumisee haukatessaan viimeisen palan viineristään. Hän mussuttaa leivonnaisen suussaan ja nuolee sormensakin. "Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi herkutellut."

"Siis ihan uskomatonta, etten muka söisi herkkuja. Ja sinäkään et siis syö?"

"Sinä sen opetit ja sinun takiasi olen tässä kunnossa."

"Pitäisikö pyytää anteeksi?" kysyn hieman nolona.

"Ei tosiaankaan! Olen todella iloinen, että pääsin siitä kierteestä! Herkkua herkun perään."

"Ei voi mitään, jos ruoka on hyvää. Senhän takia se on tehty, eikö niin?"

"Totta turiset! Voisihan sitä syödä aina joskus herkkuja."

"Niinpä, kieltämisellä ei pitkälle pötkitä."

"Hei, voitaisiin joku päivä mennä katsomaan joku leffa teatteriin!" Salla ehdottaa.

"Joo! Loistava idea! Tai sitten voitaisiin vuokrata joku leffa ja pitää leffailta!"

"Niin, sinä et taida olla 'nähnyt' mitään uusia leffoja viimeiseen pariin vuoteen."

"Siinä tapauksessa voitaisiin pitää kokonainen leffapäivä!"

"En usko, että sinulla on aikaa kokonaiseen päivään vain leffojen parissa."

"Miksei olisi? Käytänkö nykyään jotain kalenteria vai?"

"No sinä vain olet aina menossa johonkin suuntaan! Suunnittelet paljon etukäteen ja teet spontaaneja johtopäätöksiä. Kerrankin soitit aamupäivällä ja kerroit saaneesi kuningasajatuksen. Pyysit minua pakkaamaan passin, hammasharjan, uimavarusteet ja varavaatteet, koska olit varannut laivamatkan Tallinnaan ja kylpyläpaketin."

"Taisi olla kiva reissu?"

"Oli ihan mahtava! Kermalikööritkin maistuivat kylpylähoitojen ja hemmottelun jälkeen."

"Meidän on ehdottomasti tehtävä sellainen matka uudestaan!"

"Ehdottomasti!"

Nuori naismyyjä lähestyy heidän pöytäänsä ja kertoo, että kahvila menee kiinni viiden minuutin päästä ja hänen pitäisi alkaa siivota.

"Juu, me menemme pois tieltä, että sinäkin pääset vielä tämän illan aikana kotiin. Heipä hei!"

Puemme, lähdemme kahvilasta ja alamme kävellä katua pitkin pysähtyen välillä katsomaan näyteikkunoissa olevia hepeniä ja tavaroita.

"Voi vitsit, pitäisi mennä jonain päivänä shoppailemaan, kun kerrankin minulla on työ ja rahaa, jota tuhlata", hymyilen ja tanssahtelen hieman kadulla miettien, mitä kaikkea voisikaan hankkia. Salla naurahtaa tanssahtelulleni: "Kunhan tarkistat ensin, mitä sinulla on kotona, ettet osta mitään toista samanlaista."

Joku satunnainen mies vislaa pienesti nähdessään minut tanssivan kadulla. Lähetän miekkoselle vitsinä lentosuukon.

"Ai niin ne työt! Mitä ihmettä minä teen? Minä olen joku kätilö!" kauhistun.

"Ihan hyvin se menee. Ei kai se kovin vaikeaa ole. Ja aina voit pyytää apua, olethan uusi."

"Niin kai. Jos vain matkisi elokuvia ja huutaisi tulevalla äidille 'Ponnista, ponnista,! Vielä vähän, se on juuri tulossa! Pää näkyy jo!', sitten kuunnella vauvan rääkäisyä, imeä ylimääräiset limat suusta, kääriä huopaan ja ojentaa hikiselle mamille. Helppo homma vai mitä?"

"Niin ja jos vauva ei rääkäise syntyessään, niin reipas lämäytys pyllylle tekee eetvarttia."

Nauran Sallan huumorille: "Sinä se olet aina ollut hauska!"

"Seura tekee kaltaisekseen", Salla hymyilee ja tuuppaa minua kevyesti kylkeen. Kiitän kohteliaisuudesta ja teen liioitellun hoviniiauksen viemärin kannen päällä.

"Tässä onkin minun katuni", Salla osoittaa kauempana olevaa kerrostaloa. He ovat kävelleet jo hetken ja tulleet Puolukkakadun ja Sinikellontien risteykseen.

"Sinäpä asut kivalla kadulla", hymyilen ja katselen ympärilleni.

"Jep. Sinun pitää tulla käymään jonain päivänä!"

"Joo. Keitetään teetä ja syödään pikkuleipiä."

"Tai sinun suosikkiasi: paistettua pekonia ja pyttipannua. Nam!"

"Hyi hitto!"

"No en minäkään sitä syö", Salla myöntää.

Halaamme ja vilkutamme hyvästiksi. "Soitellaan!"

Jatkan Sinikellontietä eteenpäin. Vastaan tulee Aisakatu, Punatulkunkatu ja vihdoin Aroniakadulta käännyn vasemmalle, kunnes pysähdyn. Toisella puolella katua tulee vastaan pariskunta. Miehellä on pipo päässään, yllään valkoinen toppatakki, siniset lapaset ja toisen lapasessa nuoren naisen käsi. Nainen on mustatukkainen, hoikka, pukeutunut polviin asti ulottuvaan mustaan untuvatakkiin, sukkahousuihin ja pitkävartisiin saapikkaisiin. En välitä naisesta, vaan miehestä, jonka kanssa tuo astelee käsi kädessä iloisesti rupatellen. Mies katsoo vierellään kävelevää naista hymyillen. He ovat kuulomatkan päässä jo, onhan hiljainen ilta, mutta en kuule mitään muuta kuin hätääntyneen sydämeni lyönnin menevän välillä hitaammin ja välillä nopeammin. Tunnen kuumotuksen poskillani, korvillani ja kaulallani sekä huterat polvet. Vatsani tuntuu menevän ympäri ja voin pahoin. Pujahdan näkemääni talonsyvennykseen, selkä kylmää seinää vasten ja katson, kun mies ja nainen kävelevät Aroniakatua eteenpäin. En tiedä, minne he ovat matkalla: ehkä yökerhoon tai jomman kumman luokse tai mihin vain. Katselen hetken heidän peräänsä, kunnes kuumotus kasvoilta hieman laskee pakkasen mukana. Tunnen oikeassa silmänurkassa kyyneleen. Räpäytän silmiä, niin että kyynel valuu poskea pitkin alas huulille ja tipahtaa siitä leuan kärjestä kaulahuiville jättäen kostean täplän. Imaisen huulia ja maistan kyyneleen, jotain suolaista ja makeaa.

Se juuri näkemäni pariskunta. Se mies sen naisen seurassa. Se oli hän.

5. Luku

Lottovoitto ei ole maailman vaikein asia. On olemassa vaikeampiakin asioita, kuten elämä. Eihän siinä mitään vaikeaa ole, jos sen antaa mennä omalla painollaan. Ei elämän kuitenkaan voi antaa mennä niin. Sen eteen on tehtävä töitä.  

   Jos ei tee mitään, niin päätyy kadulle soittamaan tamburiinia niin kuin se köyhä ulkomaalaisnainen. Jotkut avuliaat voivat antaa lantin pari, mutta se riittää vain päivän ruokaan. On tehtävä paljon paljon enemmän.

   Jos saa kaiken, minkä haluaa, niin luultavasti ei tarvitse mitään. Heräteostokset saavat iloiseksi vain hetkeksi. Jes, olet saanut juuri jotain uutta itsellesi: uudet hienot housut, uuden paidan, kengät, upean leningin - mutta muutaman käyttökerran jälkeen ne jäävät vain kaapin perälle keräämään pölyä ja kaapin hajua. Jos haluat jonain päivänä käyttää niitä, ne on pestävä uudestaan.

   Toisinaan sitä ostaa karkkia tai jäätelöä, roskaruokaa, pizzaa. Sekin tekee hetkeksi iloiseksi, mutta pian voi vallata pahoinvointi tai syyllisyys, jopa surullisuus siitä, että keräät lisää sokeria ja rasvaa itseesi. Sen jälkeen alkaa suuri puhdistuskuuri ja kuntoilumaraton.

   Pitäisi voida nauttia asioista sellaisinaan, eikä ajatella, että uusi laukku tai elokuva saa iloiseksi. Kyllä, se tekee sen vaikutelman hetkeksi, mutta oikeaan onnellisuuteen tarvitaan ihmisiä.

Tuleeko joskus sellainen tunne, että olisit valmis menemään ajassa taaksepäin vain kokeaksesi jonkin asian uudelleen ja toivot tehneesi joitain asioita toisin? Toisinaan kyllä, joskus jopa joka päivä. Kelloa voi siirtää taaksepäin, mutta aikaa ei. Jos on töpeksinyt jonkin asian, niin se on korjattavissa, eikö vain? Kaiken voi korjata, mutta siihen tarvitaan kahta. Kaikkeen tarvitaan aina kahta, yksin ei voi päättää päivän ruoan ja tapetin kuvioinnin lisäksi kovinkaan paljoa.

Aikaa ei voi muuttaa, mutta mielipiteitä voi - jos ne osaa oikein perustella, koska kukaan ei voi nähdä ihmisen sisälle noin vain, koska ihmisen silmät ovat oikeasti peilejä, eikä ketään ole niin yksinkertainen, että voisi lukea kuin avointa kirjaa.

Käännän avainta lukossa. Lukko naksahtaa ja ovi aukeaa.

"Huhuu! Onko ketään kotona?"

Talossa on hiljaista lukuunottamatta pientä naukaisua. Naukaisua? Olohuoneesta tassuttelee matkalla venytellen mustaruskeakirjava kissa, jolla on suklaanaamio.

"Nalle!" kiirehdin kissan luokse ja nostan syliini. "Voi kun olet kasvanut!" rutistan kissaa ja suukotan sen märäksi yltympäriinsä. Tunnen silmäkulmassani pienen kyyneleen ja naurahdan asiaa. Minkä sitä ikävälle mahtaa.

  Hetken karvaturria paijattua kuulen oven aukeavan ja menen kisu sylissä katsomaan tulijoita. "Äiti! Hei!"

  Äitinii rymistelee sisään rattaiden ja lisukkeiden kanssa. Rattaissa istuu noin kolmivuotias poika, joka hymyilee nähdessään minun tulevan vastaan kissa kainalossa.

  "Ai hei, Minja! Mitäpä sinä täällä? Oikein kiva nähdä sinuakin!"

  "Ajattelin tulla käymään, kun en ole niin - pitkään aikaan - nähnyt teitä."

  "Ahaa, no sepä mukavaa!"

  "Tulin sisään vanhoilla avaimilla, toivottavasti ei haittaa?"

  "No ei tietenkään haittaa! Tämähän on vanha kotisi, aina sinä olet tänne tervetullut!" äiti nostaa pojan rattaista ja alkaa riisua häneltä haalareita pois.

  "Onpa Jetrosta kasvanut iso poika!" ihastelen. "Kuinka vanha hän nyt on?"

  "Kolme vuotta ja pari kuukautta."

  "Taisit pukea Jetron vähän paksusti, noin monta vaatekerrosta!"

  "Mutta ulkona on kylmä! Nyt on vasta huhtikuu!"

  "Niinpä niin, mutta lumetkin ovat alkaneet jo hyvin sulaa pois. Ilma lämpiää."

  "Kyllä minä osaan pojan vaatettaa."

  "Etkä kuuntele vastaansanomisia? Pojallahan on ihan hiki päässä!"

  "Äiti tietää parhaiten!" hän saa vihdoin riisuttua pojan ulkovaatteet ja laittaa osan kuivumaan ja osan naulakkoon. Vanhempani päättivät adoptoida 50-vuotiaina alle vuoden ikäisen pojan, kun olivat päättäneet saada päiviinsä uutta sisältöä ja mikä sen parempi tapa kuin huolehtia pienestä lapsesta.

  "Minni! Jettolla oli kova ikävä sua!"

  "No moi, pikku-ukko! Toin sulle jotain. Odotahan, kun kaivan sen täältä laukusta", pengon laukusta pakkauksestaan avatun pienoiskuplavolkkarin ja annan sen pojalle, joka silmät suurina ottaa sen vastaan.

  "No, Jetro, mitä sanotaan?" äiti kysyy.

  "Kiitot oikein kovatti! Tämä on hilmuiten hieno!" poika halaa minua ja lähtee olohuoneen matolle tutkimaan autoa paremmin ja alkaa pitämään pientä pörisyttävää ääntä leikkiessään.

  "Hän on niin paljon kasvanut! Tukkaa tullut valtavasti ja pituutta ja viimeksi hän ei osannut edes puhua! Aivan uskomatonta!"

  "Silti tiesit, että hän rakastaa autoja. Kurjaa kyllä tuo sinun tapauksesi. Todella vaikea ymmärtää sellaista, ettei ihminen muista. Kyllähän minäkin unohdan aina välillä kännykän ja avaimet johonkin, mutta kyllä ne aina jostain löytyy. Ja onhan mammallakin normaali ikäihmisen huonomuistisuus ja se kurja syöpä, mutta että unohtaisi ihan kaiken. Ihan ennenkuulumatonta!" äiti päivittelee.

  "Niin lääkärikin sanoi", huokaisen. "Mutta en anna sen haitata elämää! On niin paljon uutta opittavaa, koettavaa, katsottavaa. Ja jotenkin vain tuntuu, että se, mitä en ole ennen tietoisesti osannut, niin teenkin kaiken ihan kuin olisin kokenut sen ennenkin, vaikken muista kokeneeni."

  "Kokemaa ei unohda niin kuin ei pyörällä ajoakaan tai uimista. Se, mitä on kokenut, kehkeytyy ajan myötä taidoksi."

  "Niinpä! En jaksa odottaa, että pääsen ensi viikolla aloittamaan uudessa työpaikassani!"

  "Julius siis viimein kertoi, mitä olitte juhlimassa. Mahtoiko se alkoholi viedä muistisi? Sinun ei pitäisi juoda niin paljon."

  "Ja vielä mitä! Minusta tulee loistava kätilö, tiedän sen!"

  "Muista, että voit vielä myöhäistää sitä työn aloittamista, jos haluat. Kyllä se odottaa. Sinä sait sen työn monista hakijoista, niin varmasti he ovat valmiita odottamaan hetken ajan, että saat elämäsi ensin järjestykseen."

  "No niin, äiti, älä nyt ala heti hössöttämään. Elämän saa järjestykseen vain elämällä sitä! Ja työ on suuressa asemassa elämässä."

  "Niinhän se on. Kun otin Jetron, niin hän oli jo tarpeeksi vanha päiväkotiin. Pidin vain vähän lomaa tutustuakseni häneen ja palasin töihin", äidin ääni hieman pehmenee ja hän katsahtaa poikaa, joka leikkii uudella autollaan olohuoneessa.

  "Juu, muistan sen hyvin."

  "No mutta! Keitetäänkö kahvia ja maistetaan vähän pullaa? Keitetään isällesikin, hän on varmaan jo matkalla töistä kotiin", äiti lähtee keittiöön pannua tavoitellen.

  "Taidan ottaa tällä kertaa mehua", Minja sanoo hymyillen. "Pulla kyllä kelpaa!"

  "No jopas! Mikäs sinulla on, kun kahvi ei maita?"

  "En tiedä, tekee vain mieli mehua", kohautan harteitani ja menen auttamaan äitiä kattamisessa ja pullan leikkaamisessa.

  "No keitän sitten vain isällesi ja minulle kupposet. Hän ei ainakaan koskaan kieltäydy kahvista, varsinkaan työpäivän jälkeen."

  "Etkö pelkää vatsahaavaa?"

  "Höpsistä, ei sellaisia nyt meikäläisille tule. Eikä mistään kahvista ainakaan!"

  "Ihan niin kuin sanot."

  "Sinä luet aivan liikaa niitä terveyslehtiäsi. Antaisit moisten olla ja eläisit sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä", Tuula naurahtaa ja napsauttaa pannun napista päälle.

  "Niinhän sitä pitäisi, mutta pikaruokaravintoloita kuitenkin kartan."

  "Jos on muuten hyvät elämäntavat, niin ei kannata mistään kahvista ainakaan höpistä. Kahvi se suomalaisen tiellä pitää, sanoi isovaari aikoinaan!"

  "Niin kai sitten. Oletko sinä aloittanut mitään uusia harrastuksia?"

  "Ai Jetron paapomisen lisäksikö?" Tuula naurahtaa ja tiputtaa vahingossa kahvilusikan lattialle. "No jaa, kyllähän sitä pitäisi alkaa enemmän lenkkeillä. Onneksi kesä on tulossa! Istun vain siellä puiston penkillä ja katselen Jetroa hiekkalaatikolla tai keinuissa. Ihmiset luulevat, että olen pojan mummi!"

  "No aika epätavallista kai on nähdä tuon ikäinen äiti, eikö vain?"

  "Niin ja kyse on sentään ottopojasta. Mutta olen niin onnellinen, kun minulla on Jetro - ja isäsi tietysti. On se hauska katsella ihmisten ilmeitä, kun kerron heille olevani pojan äiti", äiti kohauttaa hymyillen kulmiaan ja pesaisee kahvilusikan.

  Eteisestä kuuluu oven naksahdus, kahinaa ja kolahdus.

  "Isi, isi! Äitii, isi tuli!"

  "No heippa, ukkeli! Annas kun isä pääsee sisään asti", isäni sulkee ulko-oven perässään, laskee laukkunsa naulakon juureen, asettaa takkinsa henkarille ja heittää rukkaset hyllylle. "No niin, mikäs sinulla siinä on?" Jetro ojentaa isälle juuri saamansa uuden auton. "No onpa hieno! Mistä sinä olet tämän saanut?"

  "Minni tuli käymään!" Jetro kertoo, kaappaa auton takaisin itselleen ja lähtee vetämään isää kädestä kiinni pitäen perässään keittiöön.

  "No hei, Minja! Mukava nähdä sinua! Mm, kahvikin on juuri tippunut ja täällä on pullaakin!"

  "Tiesin sinun olevan tulossa, niin keitin myös sinulle!" Tuula hihkaisee.

  "Onpa onni, että minulla on näin ihana vaimo!" Manu suukottaa äitiä poskelle ja Jetro hieman tirskahtaa. "Siitä tulikin mieleen, Minja. Miten sinulla ja miekkosellasi menee?"

  "No siinähän se, pikkuhiljaa. Yritetään tutustua toisiimme."

  "Niin, sinä kumautit sen pääsi..."

  "No niinkin voi sanoa", totean hämmentyneenä.

  "No niin. Istu pöytään, poika, niin saat vähän maitoa ja pullaa", isä kehoittaa nassikkaa.

  "Maitoa ja pullaa! Nam!" Jetro kiipeää tuolilleen odottamaan.

  "Muista, Jetro, että jaksetaan syödä myös päivällistä", äiti huomauttaa.

  "No joo'o!" poika mutisee.

  "On tuo poika sitten mainio", Manu pörröttää pojat ruskeahkoa tukkapehkoa.

  "Tosiaan. Ja niin kivat silmätkin hänellä", silitän pojan poskea. Poika katselee edestakaisin isosiskosta isäänsä ja äiti ojentaa hänelle maitolasin ja pullan, kaataa kahvia itselleen ja miehelleen sekä mehua tyttärelleen vilkaisten minua ja pyöräyttää nopeasti silmiään. Jetrolla on vaaleanruskea iho, keskiruskea tukkapehko ja syvän vihreät silmät.

  "Kyllä hänestä komia poika tulee!" äiti hymyilee. Poika syventyy pullaansa.

  "No niin, istutaanpa pöytään!"

  "Kai sinä jäät päivälliselle, Minja?" isä kysyy.

  "En valitettavasti voi. Julius sanoi, että hän halusi näyttää minulle jotain. Se on kuulemma jotain todella jännää ja minä varmasti tykkäisin ja nauttisin siitä."

  "Mitäköhän se sellainen mahtaisi olla?" Tuula kysyyi vinkaten isälle silmää.

  "Enpä todellakaan osaa sanoa, mikä olisi todella jännää ja nautittavaa. Mutta toivon tosiaan, että se on jotain sellaista, kun Julius kerran sanoi niin", soperran ja tunnen poskieni kuumentuvan.

  "Tiedä moista. Onpa hyvää pullaa. Itsekö väänsit, vaimoke?" isä arvuuttelee äidiltä.

  "Käden käänteessähän tuo taikina aamupäivällä norjistui", äiti kehaisee.

  "Sinusta tulee vielä hyvä isoäiti!" isä naureskelee.

  "Niin, josko tuolta Minjalta pian tulisi jälkikasvua", Tuula kiusoittelee.

  "Mitenkä niin?"

  "No kun Minjalle ei kahvi kelvannut. Otti vain mehua. Kumma tyttö!"

  "Ei sitä kahvia aina tarvitse ryypätä", mutisen.

  "Ei kiusata tyttöä! Onhan Santeri tulossa pian isäksi ja sitten meidänkin pitää edes vähän huomioida tulevaa lapsenlastamme, kunhan Jetron huomioimiselta kerkeämme", isä katselee, kun poika mussuttaa tyytyväisenä pullaansa.

  "Onko Santeri saamassa lapsen? Oi, minusta tulee täti!"

  "No toki! Etkö ole puhunut veljesi kanssa?"

  "En ole oikein ehtinyt", tunnustan.

  "No sinulla on ollut kaikenlaista, ei kaikkea voi ehtiä. Oletko soittanut Lissulle?" äiti huolehtii, syö pullaa, juo kahvia päälle ja kuivaa suupieliään paperiin.

  "En ole ehtinyt siskoakaan muistaa. Mitä hänelle kuuluu nykyään?"

  "Edelleen kahvilassa töissä. Viihtyy siellä niin hyvin", äiti kertoo.

  "Kahvilassa? Missä kahvilassa? Viimeksi hän koulun penkillä istui."

  "Ehkei me kerrota sitä sinulle vielä. Se on yllätys!"

  "Väitättekö, että tiedätte Juliuksen yllätyksestä? Se on joku kahvila?"

  "No hän kertoi meille etukäteen. Hän oli niin innoissaan ja sanoi, ettei sinulle saisi kertoa, ettei pilattaisi yllätystä."

  "Mutta mitä ihmeellistä kahvilassa on?"

  "Näet sitten", isä hymyilee ja kohottelee äidille merkitsevästi kulmiaan.

  "Eäh, joku kahvila", valitan. En tiedä, pitäisikö olla innoissani vai murheellinen. Ajattelin jotain suurempaa. Tai en tiedä, mitä olen ajatellut, mutta en ainakaan kahvilassa käyntiä. Puhelin soi, Julius soittaa.

  "Vietkö sinä minut kahvilaan?" töksäytän vastaukseksi.

  "Kertoiko vanhempasi? Ja minä niin vannotin heitä kertomasta.."

  "Mitä ihmeellistä kahvilassa on?"

  "Näet sitten."

  "Vanhukset sanoivat juuri samaa!"

  "Älä ole niin tohkeissasi. Olen varma, että ihastut siihen."

  "No jos niin sanot. Milloin lähdetään?"

  "Olen kotona puolen tunnin kuluttua. Käyn suihkussa ja vaihdan vaatteet."

  "Tulenko suoraan kaupungille?"

  "Tule vain. Sanotaanko tunnin kuluttua sinikellokadun ja tulppaanikadun kulmassa? Siinä on se yksi baari ja vaateliike."

  "Sopii! Nähdään tunnin kuluttua siellä!"

6. Luku

Muistan, millaista elämäni oli ennen. Asuin pienessä opiskelija-asuntolan kämpässä askeettisissa oloissa: huoneessa patja lattialla sänkynä, pieni radio ja kannettava tietokone. Asuntolassa oli yhteinen keittiö, jossa aina välillä tapasi muita opiskelijoita. Vietin aikaa asunnossa opiskellen ja rupatellen ystävieni kanssa koneelta käsin. Ei se minua ollut haitannut. Jokunen leipä, maito ja jogurttipurkki oli yleensä tarttunut kaupasta mukaan, ei sillä budjetilla muuhun pystynyt ja kouluruokakin piti maksaa omasta pussista.

   Yleensä vietin aikaa opiskelukavereideni tai ystävieni seurassa milloin missäkin. Joskus jäin jopa jonkun toisen kämpille yöksi, koska seura oli mukavampaa kuin yksinolo. En kaivannut mitään ekstroja, huimia laajakuvatelevisioita tai pomppivaa bassonjytkettä neljästä kaiuttimesta. Yksinkertainen oli kaunista - kun ei ollut tottunut parempaan niin ei osannut vaatiakaan sitä. Olin antanut elämän vain soljua omalla painollaan päivä kerrallaan ja ollut siihen tyytyväinen.

   Siksi ihmettelenkin nykyistä elämäntilannettani. Kävin aina välillä kirjastossa lukemassa kaikenlaisia hienoja muoti- ja sisustuslehtiä - uppouduin kuviin haaveilemaan siitä kaikesta. Nyt katselen ympärilleni ja minulla on kaikenlaista. Rakastan edelleen tilaa ja valoa, ja kaikki tavarat ovatkin kivasti sommiteltu sopiviin paikkoihin kotona, meidän kodissamme. Eikä väritkään riitele keskenään.

   Tekee toisinaan mieli laittaa musiikkia kovemmalle ja alkaa tanssia. Pyöriä ympäri kuin pieni hyrrä, kunnes muistaa, että on jopa tekemässä jotain tai menossa jonnekin. Pidän siitä: on koko ajan jotain suunnitelmia ja menoa johonkin, eikä tarvitse istua alas pyörittelemään peukaloita ja ajatella, mitä seuraavaksi.

Kestää hetken päästä perille sinikellokadun ja tulppaanikadun kulmalle. Ei ole kyse siitä, etten olisi muistanut reittiä, muistan sen erittäin hyvin. Kaikki on vain niin paljon muuttunut. Luultavasti kaupunki muuttuukin kolmessa vuodessa, mutta keskustassa kaikki muuttuu koko ajan. Talvella ja kesällä työkoneet ovat miehineen jonkin julkikulman sivussa kiinni tekemässä siitä entistäkin ehompaa, enkä koskaan ole ymmärtänyt, miksi pitää uudistaa jotain sellaista, mikä ei kaipaa uudistusta. Nyt ymmärrän. Puolessatoista vuodessa paikka on muuttunut aivan mielettömästi! Ja siellä on niin hienoa, että unohdan suuni apposen ammolleen. Lumikin on ehtinyt sulaa sen verran, ettei tarvitse enää kulkea loskassa ja vesilätäköissä.

   Pyörähdän ympäri ja virnistän lämmittävälle auringolle. Paista vain, kehotan sitä mielessäni, niin sitä nopeammin tulee kevät ja kesä.

   Rakastan kesää, kukapa ei rakastaisi! Lämpöä, kevyttä vaatetusta, rusketusta, jäätelöä ja istuskelua jokirannassa, lenkkeilyä metsässä, festareita, huvipuistoja, rantoja täynnä ihmisiä sekä todella paljon muuta. Mitä ikinä keksiikin.

  En ole pukeutunut mitenkään kovin sievästi, vaikka Julius sanoi pukeutuvansa hieman siistimmin. Vai sanoiko hän pukeutuvansa juhlallisesti? No anyway, kävin ainakin ehostamassa itseäni vessassa ja löysin vanhan mekkoni komeron kaapista. Ihme ja kumma se ei kylläkään haise kaapilta. Äiti sanoi pesseensä sen, jos haluan vielä käyttää sitä. Ja tuleehan se nyt käyttöön.

  Onkohan äiti ennustaja? Jos on, niin varmaan itsellänikin on jotain piileviä kykyjä. Se ei olisi mitenkään mielekästä työtä kylläkään. Lottonumerot voisi katsoa kerran ennalta, se riittäisi. Haluaisin kyllä kovasti tietää, miten meillä on varaa siihen kaikkeen hienouteen siinä asunnossa. En ole vielä kysynyt Juliukselta hänen työstään. On pitänyt kyllä, mutta sitten se on mennyt ohi. Emme ole muutenkaan tehneet muuta kuin vähän pusutelleet. Se alkaakin olla ihan kivaa.

  Olen saapunut oikealle paikalle, mutta miestä ei näy missään. Tuossa on kyllä joku uusi kahvila. Nimeltänsä Murunen. Voi että, johonkin tylsään kahvilaan hän haluaa minut vain viedä. En ala! Olisin toivonut ainakin jotain planetaariota tai akvaariota, se olisi ollut kivaa.

  Kivan näköinen kahvila kylläkin, täytyy myöntää. Vatsakin ilmoittaa olemassaolostaan, kun katselen näyteikkunassa olevia herkullisia ja kovin uuden näköisiä leivonnaisia ja keksejä.

   Hänen piti olla täällä jo viisi minuuttia sitten! Tai no niin, kyllähän hän voi myöhästyä. Mutta hän sanoi tulevansa ajoissa! Hmm, kylläpä tuo näyttääkin mukavalta kahvilalta. Jospa se ei olekaan niin kauheaa, että menemme vain kahvilaan. Sieltä tulee aisteja huumaava tuoksukin! Mm, jospa minä ihan vain vähän käyn kurkkaamassa sisällä.

 "Minja! Hei, anteeksi että myöhästyin. Ei meinannut löytyä autolle parkkipaikkaa", Julius pelmahtaa paikalle ja hänellä on kyllä ihan kivan näköinen vaatetus. Sini-vihreä-ruudullinen kauluspaita pilkottaa kevyen tumman toppatakin alta ja farkut eivät lötkötä. En ole koskaan ymmärtänyt, mikseivät miehet käytä (siis jotkut) istuvia housuja. Eivätkö ne ole miesmäiset vai eikö miehille tehdä istuvia housuja? Eivät nuokaan sentään mitkään liian kireät housut ole, luojan kiitos, ettei tarvitse epäillä hänen miehisyyttään.

 "Miksi sinun pitää aina mennä autolla joka paikkaan, eikö bussit enää kulje?" kysyn ja katselen ympärilleni muka-hämmästyneen-näköisenä.

 "En tykkää busseista ja autolla pääsee nopeammin."

 "Entä parkkimaksut ja parkkipaikkojen löytäminen?"

 "Joka asiassa on kaksi puolta. Jos on enemmän hyviä puolia, niin kannattaahan se silloin, eikö vain?"

 "Niinpä kai sitten. Ollaanko me menossa tuohon Muruseen? Hih, Murunen. Tajusin juuri sen tarkoittavan muutakin kuin vain keksinmuruja."

 "Kyllä, me olemme menossa sinne. Tulehan. Saat ottaa ihan mitä vain haluat. Ja anteeksi se silloinen, kun en vienyt sinua heti kahvilaan. Tämä on paras kahvila ja sinä halusit johonkin vanhempaan."

 "Niin, tätä en ole kyllä koskaan ennen nähnytkään. Kävimme Sallan kanssa Pisara-nimisessä kahvilassa, sekin oli uusi. Siellä oli myös jotain diskohööpötystä, muttemme menneet sinne."

 "Sanotaan että Pisara ja Murunen liittyvät jollain lailla toisiinsa."

 "Miten tämä yllätys tai salaisuus liittyy minuun ja kahviloihin?" kysyn ja menemme ovesta sisään. Kello kilahtaa oven avautuessa ja leivosvitriinisaareketiskien takana olevat kaksi kahvilanpitäjää hymyilevät minulle. Luulenko vain vai hymyilevätkö he tavallista leveämmin? Kyllähän myyjät hymyilevät, mutteivät ihan niin leveästi. Tunnenko heidät tai jotain?

 "Tervetuloa Muruseen, Minja ja Julius! Mitä lukemattomista herkuistamme saisi olla?" he puhuvat vuorotellen.

No jopas jotakin! Käymmekö täällä useinkin tai jotain? Julius vaikuttaa kyllä siltä, ettei kuluta kovin usein kahviloiden penkkejä.

 "Voi kun täällä on vaikka mitä! En oikein millään osaisi valita, mitä haluaisin. Haluan ihan kaikkea! Kaikki näyttävät niin hyviltä!" innostun ja katselen erivärisiä leivoksia, keksejä, piirakoita, kakkuja, torttuja sun muita ihania. "Täällä on niin paljon porukkaa, että näiden on pakko olla hyviä. Mutta puolet näistä kaikista nimistä on sellaisia, joista en ole koskaan kuullutkaan! Miten voin tietää, mikä on hyvää ja mikä ei, jollei maista ihan kaikkea tässä ja heti?" vatsani maukaisee malttamattomana. Ehkä sille olisi pitänyt syöttää oikeaa ruokaa tässä välissä eikä leivosta pullan perään.

 "Voidaan me tulla tänne useamman kerran, että ota vain yksi kerrallaan, niin sinusta ei tule pullasorsaa", Julius sanoo ja hieroo sitten ohimennen pyllyäni. Mitä tuo tarkoittaa? Etten saisi lihottaa itseäni? En kai minä voi enää lihoa, kun olen näin kiinteäksi päästänyt itseni. Vai voinko? Äh, puhukoon mitä puhuu. Otan ainakin kaksi eri leivosta! Vai voikohan täällä saada kaikesta maistiaisen vähän niin kuin hääkakkuja maistellessa?

 "Voiko täältä saada kaikesta maistiaisen? Tekee mieli maistella kaikkea!"

  Oho, sanoin sen ääneen!

 "Tottakai, ainakin sinä voit. Olethan kunnia-asiakas!" tämä toinen myyjä, Pauliina nimeltään, kertoo. Ja hänellä on vieläkin se hymy korvissa. Pyykkipojillako hän sen sinne on kiinnittänyt?

 "Ahaa! Harrastetaanko täällä kanta-asiakkuutta?"

 "Sinä harrastat, kultaseni", Julius puuttuu puheeseen.

 "Eikö ketään muu sitten? Miksi minä, jos kerran kielsit muut kahvilat?"

 "Sinä olet ainoa kanta-asiakas täällä", toinen myyjä, Ilsa, toteaa.

 "Sepä - kummallista. Eikö se ole vähän väärin ja epäreilua muita asiakkaita kohtaan?" katson vuorotellen Juliusta ja myyjiä.

 "Minja, tässä se yllätys tulee: muilla asiakkailla kuin sinulla ei ole kanta-asiakkuutta, koska muut eivät ole tämän kahvilaketjun keksijöitä ja omistajia."

 "Täh?!?"

 "Sinä olet tämän kahvilan omistaja ja parin muunkin, muun muassa sen Pisaran", Juliuksen kasvoille leviää leveä hymy. Nielikö hän juuri keksin? Mistä sen sai?

 "Nyt en ymmärrä. Ja vaikka olisinkin kahvilan omistaja - mitä en voi olla - niin enhän minä voi omistaa kahvilaa yksin, enhän?"

 "Kyllä sinä olet kahvilan omistaja. Tai oikeastaan sinä ja Taija olette. Otitte pankista lainaa ja perustitte kahvilan ja uusien leivosten takia siitä muodostui ketju, joka on vielä pieni, mutta se on kasvamassa: Ouluun, Tampereelle ja Jyväskyläänkin on tulossa piakkoin ketjun osakahvila. Helsingissä on jo kaksi. Ja tämä kahvila ja nämä kaikki tuotteet ovat sinun ideoitasi. Te yhdessä Taijan kanssa maistelitte, keksitte ja kokeilitte monia eri yhdistelmiä ennen kuin löysitte parhaat mahdolliset."

 "Parhaita on näemmä paljon. Taidettiin siis olla aika hyviä leipureita?"

 "Parhaita! Tosin et enää leivo, koska kyllästyit siihen ja keskityit enemmän opintoihisi. Tosin jotain perinteisempää kuin näitä leivot joskus, mutta useimmiten et vain halua.."

 "...koska ei ole ketään kenelle leipoa."

 "Aivan niin! Mistä sinä-"

 "Olen aina ajatellut niin. Miksi pitäisi leipoa tai tehdä ruokaa, jos pitäisi vain ja ainoastaan itselle tehdä? Ei se ole kivaa silloin. Taija ja minä taidettiin siis saada maistelijoita?"

 "Kyllä. Te ojentelitte niitä kadulla ohikulkeville."

 "Eivät tainneet olla kovin vastaanottavaisia."

 "He pääsivät yli siitä ja te aloitte saada enemmän suosiota. Henkilöitä alkoi kävellä useammankin kerran päivässä teidän maistiaiskojunne ohi."

 "Enpä yhtään ihmettele. Jospa he vain jäivät koukkuun? Eivät taida ihmiset niin paljon sittenkään lukea terveyslehtiä, vaan tykkäävät syödä sitä, mikä on hyvää", hekotan ja kuulen naurussani jännitystä.

 "Siinä se onkin! Nämä leivokset eivät ole ainoastaan herkullisia, vaan myös terveellisiä! Te olette aiheuttaneet uuden vallankumouksen!"

 "Eivät ne sitten varmaan kovin hyviä ole. Terveysjutut maistuvat pahvilta."

 "Eivät todellakaan! Nämä kyllä sisältävät sokeria ja rasvaakin, mutta ainoastaan hyviä sellaisia!"

 "Eli on olemassa terveysjäätelöäkin? Taisi olla hyötyä lehtien lukemisesta."

 "Ainakin kehitteillä. Te olette keskittyneet näihin leivonnaisiin."

 "Hah, enpä usko niiden hyvyyteen ennen kuin maistan itse. Jospa ovatkin pahoja ja lähettyvillä onkin leipomo, jonka leivoksia tänne on tuotu takahuoneeseen houkuttelemaan asiakkaita paikalle?"

 "Luuletko sitä tästä ihmismäärästä?"

 "Hmm", katselen ympärilleni ja suurin osa pöydistä on varattu, vaikka kello on jotain seitsemän. Ilmassa leijailee iloinen puheensorina. "No en."

 "Siinäs näet!" Julius kehaisee voitonriemuisena.

 "Pitää maistaa ensin. Katsotaanpa nyt tätä listaa."

  Listassa on vaikka mitä ja se on hienosti sommiteltu sateenkaaren väreihin. Chiliappelsiinikakkua, suklaamoussekohokasta, valkosuklaakermakakkua, kolmen suklaan kerrosunelma, amerikkalaista pannukakkua irlantilaisella kermajäätelöllä, mustikkakermakori, persikka-rahkapiirakkaa, vanilja-omenatäytepiirakkaa, tummasuklaa-vadelmamuffinsseja ja vaikka mitä kaikkea! Vatsa ruikuttaa yhä enemmän ja hampaissa tuntuu puremisen ja mussuttamisen halu.

 "Eivät nämä kyllä näytä yhtään terveellisiltä, mutta kuulostavat todella herkullisilta! Ja mitä juomia! Vispattua chilirouhekaakaota, Dream cream chocolate coffee, erilaisia muunnelmia kahveista, teistä ja kaakaoista ja juttu nimeltä Brendan’s coffee. Mikä se on?”

 ”Sanotaan, ettei sitä kannata juoda päiväsaikaan”, Julius naurahtaa.

 ”Eli siinä on alkoholia? Miksei täällä ole muita alkoholijuomia?” tivaan.

 ”Tämä on kahvila, kultaseni. Ei kahvilassa tarjota alkoholia. Paitsi tuossa yhdessä juomassa, mutta se on sinällään viaton, vaikkei sitä kannatakaan juoda päiväsaikaan.”

 ”Miksei? Onko se joku uusi juttu, ettei esimerkiksi pienessä tuiskeessa voi mennä työpaikalle?”

 ”Kyllä sinä sen tiesit.”

 ”No niin tiesinkin. Kunhan sanoin. Onko muuten jotkut säädökset tiukentuneet?”

 ”Jotkut ovat.”

 ”No mitkä?”

 ”Sinä olet hassu. Maailma muuttuu joka päivä ja me muutumme sen mukana, mutta tuollaiset pienet säädökset eivät sinun elämääsi haittaa.”

 ”Eivätpä kai sitten. Olin vain utelias”, puren harmistuneena alahuulta. ”Mutta syödäänkö heti vai kohta? Haluan maistaa ja haistaa ja juoda ihan ihan kaikkea!”

 ”Sinä saat täältä mitä vain haluat. Olethan omistaja.”

 ”Muttei se ole reilua. Tai siis on. Tai siis ei ole? En tiedä, en ole koskaan ollut hyvä liikeasioissa! Kerro minulle, Julius. Onko se hyvä vai huono?”

 ”Se on, miten päätät sen olevan kait, mutta koska tämä on yritys ja..”

 ”Jaarijaarijaa! Hmm, olisipa kiva jos nämä kaksi mukavaa työntekijää saisivat vähän ekstraa tänään, voiko sen tehdä?”

 ”Totta kai voit sen tehdä.”

 ”Hassua, en ole ennen tehnyt tällaista. En kyllä halua syödä näitä ihania herkkuja ilmaiseksi. Se ei vaan olisi reilua. Teenkö paljon paperitöitä tätä varten? Aika päähänpinttymä sellaiset palkkojen maksut ja pyörittelyt ja kaikki ainekset ja ja.. kaikki!”

 ”Älä huoli, teillä on kyllä kirjanpitäjä.”

 ”No ainakin joku osaa senkin hankalan työn.”

 ”Niin, onneksi. Mutta jos me maksetaan täällä, niin anna edes minun maksaa”, Julius sanoo ja suikkaa lämpimän pusun poskelleni. Tunnen lämpimien väreiden menevän suudelmakohdasta kaulaa pitkin alas.

  Otamme itsellemme tarjottimen, valitsemme muutaman leivoksen ja juomat, jotka täyttävät koko tarjottimen ja mietimme jo toista sen rinnalle, vaikka se onkin kahvilatarjottimeksi melko iso. Julius maksaa ostokset ja valitsemme kivan näköisen pöydän ikkunan vierestä. Tämä on niin mukava paikka, että voisin käydä täällä joskus vaikka lukemassa tai jotain. On se hölmöä kyllä ajatella, että tämä olisi puoliksi minun kahvilani. No ehkä unohdan sen.

 ”Tämän jälkeen mun pitää varmasti tehdä valtava hikijumppa?” kysyn varovasti.

 ”Luultavasti kyllä, mutta onhan sulla se kuntosalikortti.”

 ”Niin, mulla on sellainenkin! Sitähän voisi vaikka käyttää!” hymyilen villisti ja käyn ensimmäisen leivoksen kimppuun. ”Tämä on niin HERKULLISTA!” tokaisen ja ahdan suun täyteen leivosta. Julius katsoo hieman poispäin. Kyllä, olen ruokatavoiltani possu! Who cares? Ehkä pitäisi opetella jotain servettietikettejä, muttei vain voi, kun tämä on vain niin mielettömän hyvää! Délicatesse!

7. Luku

 

Kuka olen? Nainen. 25-vuotias. Kuuluisan kahvilaketjun keksijä?

  Syön tunnollisesti vihannekseni, mutten koske häränpalleihin tai apinan aivoihin, jos sellaista ikinä tarjotaan. Olen perso makealle, enkä harrasta suolaisia ruokia. Napostelen, kun huvittaa. Liikun säännöllisen epäsäännöllisesti joka päivä. Jotkut välillä ajattelevat, että olen rauhallinen ja saattavat olla välillä väärässä. Kuuntelen rokkia ja poppia, reggaeta ja hiphoppia. Tykkään koirista ja kissoista, enkä näytä kieltä ötököille. Nautin luonnosta ja annan paikan vanhukselle bussissa. Tervehdin kassaa ja kiitän lähtiessä. Ostan kerran vuodessa kukkia. Äidilleni.

   Asun miehen kanssa, joka on poikaystäväni, mutten tiedä, olenko ihastunut häneen. Mistä sen voi tietää? Olemme käyneet muutaman kerran kahvilla, teatterissa, pelaamassa näiden ystäviemme kanssa (joita en kaikkia tunne), käyty kävelyllä puistoissa ja joen varrella, käyty leffassa ja syömässä ravintoloissa. Mutta emme ole harrastaneet seksiä - tai rakastelleet, miten se aikuismaisesti nyt ilmaistaankaan. Oikeastaan emme ole edes suudelleet - siis sen jälkeen, kun minulle tuli amnesia. Olemme kyllä pussailleet poskille, hiuksille, otsalle, kädelle ja kerran hän melkein onnistui pussaamaan minua suulle, mutta käänsin päätäni juuri parahiksi ja hän osui suupieleen. En tiedä miksi tein niin.

   Miksen olisi ihastunut häneen? Hänhän on upea ja ihana ja kaikkea siltä väliltä! Vai odotanko vain sitä kutkuttavaa tunnetta mahanpohjassa, sydämen läpätystä ja huteruutta polvissa? Onko hän sitten liian täydellinen? Missä ovat hänen virheensä? Missä luurankojen täyttämät kaapit? Vai eikö hänellä ole luurankoja? Vai ovatko luurangot kaapin sijasta jossain laatikossa tai pölyisessä arkussa? Vai enkö vain pysty näkemään hänen vikojaan ja virheitään? Jos hän ei olekaan täydellinen, vaan ainoastaan minun mielestäni? Enkö ihastu häneen sen takia, että hän onkin liian täydellinen? Kukaan ei voi olla liian täydellinen - ei se olisi inhimillistä. Ihmisethän rakastuvat toisiinsa juuri sen takia, että pystyvät hyväksymään toisen viat ja virheet. Luin sen kai joskus jostain. Täytyy ottaa selvää, ettei pää räjähdä.

   Tassuttelen olohuoneeseen uudessa ihanassa oloasussani ja pörrösukat jalassa. Julius istuskelee keittiön pöydän ääressä (baarikeittiö, wuhuu!) siniruudullisessa flanellipaidassaan (on varhaiskevät! kylymä!) ja lueskelee jotain lehteä.

  "Julius!"

  "Niin, Minja?" mies ei edes nosta katsettaan lehdestään.

  "Missä sinun luurankosi ovat?"

  "Niin mitkä?" nyt hän nostaa päätään ja katsoo minua kummastellen.

  "Kaappisi luurangot. Onhan sinulla sellaisia oltava?" tivaan.

  "No mene katsomaan kaapista. Kai ne sieltä löytyvät", mies tokaisee, heilauttaa kättään makuuhuoneeseen päin ja jatkaa lehtensä lukemista puraisten punaista isoa omenaa.

  "Aijaa", tömistelen makuuhuoneeseen, avaan vaatekaapin pariovet selkoselälleen ja katselen ympärilleni siellä.

  "Hei, hölmöläinen, tule pois sieltä kaapista!" Julius naureskelee, kun kuulee, mitä olen tekemässä. Kävelen takaisin.

  "Sinä sanoit, että sinulla on luurankoja kaapissasi."

  "Ehkä halloweenina, ei muuten. Miksi oikein haluat tietää luurangoista kaapissani?"

  "No jos sulla ei ole luurankoja kaapissa - siis niitä sanoinkuvaannollisia - niin sittenhän sä olisit täydellinen? Etkä sä saa olla täydellinen!" keuhkoan.

  Mies naurahtaa: "Enhän mä ole täydellinen. Miksi sinä niin ajattelet?"

  "No en ole löytänyt susta virheitä."

  "No ehkei me olla vain juteltu sellaisista vakavista asioista. Olisitko valmis sellaiseen?"

  "No olisinhan minä", tokaisen tomerasti ja kuulen postin tipahtavan postiluukusta. Käyn katsomassa, mitä posteljooni kävi tuomassa. Hei! Täällähän on uusimmat nimeltä mainitsemattomat terveyteen ja kauneuteen sekä sisustukseen erikoistuvat lehdet. Lempilehteni! Jihuu! Kivaa, nyt pääsenkin lukemaan niitä. Astelen takaisin olohuoneeseen, lasken muun postin miehen eteen ja heittäydyn lehtineni mukavan upottavalle sohvalle sekä laitan kohdevalon päälle.

  "Mites se keskustelu?" Julius kysäisee kevyesti.

  "Ai mikä?" häkellyn hetkeksi ja muistan. "Ai niin se. Jos joku toinen kerta?"

  "No okei, eihän tässä mitään kiirettä ole", tunnen hänen katseensa ja näen sivusilmällä hänen kohauttavan olkapäitään. Hän heittää omenanraadon roskiin, kaataa itselleen lisää kahvia ja syventyy takaisin lehtensä pariin niin kuin minäkin uusien lehtien maailmaan.

   Ai että! Muistan vielä ne ajat, kun sai vain loikoilla iltaisin jonkin ihanan lehden parissa ja unelmoida kaikenlaisista asioista, mitä lehdissä oli ja mitä en voinut saada. Joskus elämäni oli 30 prosenttia realismia ja 70 prosenttia unelmointia. Nykyään se on 80 prosenttia realistista unelmaelämää ja 20 prosenttia hämmennystä.

8. Luku

Hassua. Olen huomannut hymyileväni nykyään enemmän. Hymyilen ihmisten seurassa, nauran huvittaville kirjojen kohtauksille ja vanhoille komediasarjojen jaksoille, vaikka olen ne jo nähnyt ties kuinka monta kertaa. Ehkä se joskus naurattaakin, että tietää, miten hassusti toinen tekee jotain tai vinoilee tuttujen vuorosanojen jälkeen, kuinka typerästi leffassa sanottiin - ja ihan tahallaan vielä. Ei tarinan kannalta typerästi, mutta luultavasti elokuvaa tehdessä on vain luettu vuorosanoja ja yritetty elävöityä niihin. Miksi elokuvien "pahiksille" on niin helppo nauraa, kun he epäonnistuvat jossain?

   Mutta hymyilen muutenkin enemmän. Hymyilen ensimmäisen kerran kun herään, toisen kerran kun näen Juliuksen, kolmannen kerran kun astun ulos huoneesta, neljännen kerran huomatessani auringon paistavan, viidennen kerran kahvin poristessa, kuudennen kerran maistellessani vastakeitettyä kahvia - ja niin edelleen. Se on hassua, koska pari vuotta sitten vielä yritin itselleni vakuuttaa, etten koskaan joisi kahvia ja nykyään kittaan sitä vähintään kerran päivässä, koska pidän sen mausta. Nautin kaikesta mitä ikinä teenkin! Jopa vessassa käymisestä! Olo on vähän kuin humalassa, ehkä elämä on juovuttanut minut, nostanut veren promillea ilman että se näkyy missään tutkassa. Nostanut ainakin vereni lämpötilaa. Aina ennen varpaani ja sormeni olivat viileät kärsiessäni huonosta ääreisverenkierrosta. Nykyään saattaa tulla kesken päivää kuuma ja pitää käydä ulkona juoksemassa, kylmässä suihkussa tai tehdä ne peräkkäin. Joskus riittää, kun pujotan t-paidan päälleni

  Naurahdan mielessäni peilikuvalleni. On ihan normaalia pysähtyä muutaman kerran päivässä peilin ääreen, kun sattuu kävelemään sen ohi, mutta tässä minä seison ilkoalasti katselemassa vartaloani kokovartalopeilistä. Ihan kuin en tuntisi itseäni, tai ainakin pitää tottua ajatukseen uudesta upeasta vartalostani (tai no melkein upeasta - viimeaikaisten herkkujen nautiskelut ovat saaneet vatsan pyöristymään, pitäisi ehkä käydä enemmän salilla). Se saattaa olla puolisyy hyväntuolisuuteen myös yksin ollessa, että käyn lenkillä ja syön jopa jotain vihreää päivän aikana. Liikuntahan kiihdyttää verenkiertoa? Niin myös alkoholi - mutten tietenkään ole mikään alkoholisti. Myös muut nimeltä mainitsemattomat asiat kiihdyttävät verenkiertoa, esimerkiksi kahvi! Voi kujeilevaa mielikuvitustani. Vaikkemme ole vieläkään saaneet aikaan tehtyä sitä (voi, kuulostaapa kypsältä, "sitä"), niin kyse ei toki ole siitä, etten ajattelisi sen tekemistä. Pyöräytän silmiäni peilikuvalle. Sinä ja suuri suusi!

  Tänään on lauantai, mm-hmm? Nostan aamutakin maasta ja puen sen takaisin ylleni. En sentään koko päivää ole kuljeksinut asunnossa nakuna ja aamutakissa! Kävin aamupäivällä lenkillä ja päivällä Iinan kanssa syömässä. Kello on nyt puoli seitsemän. Julius lähti muutama tunti sitten kavereidensa kanssa katsomaan jotain peliä. No on kai sitä kivempaa katsoa paikan päältä kuin televisiosta. En ole koskaan ymmärtänyt, enkä tule myöskään koskaan ymmärtämään miesten mieltymyksiä urheilun vahtaamiseen ja televisiolle huutamiseen. Paikan päällä pelaajat saattaisivat ehkä jopa kuullakin yleisön ohjeet ja parahdukset, ainakin jos sattuu istumaan tarpeeksi lähellä tai on tarpeeksi kantava ääni.

   Tassuttelen keittiöön, avaan jääkaapin ja katselen sen sisältöä. En viitsi alkaa paistamaan mitään broilerifileitä tai lohta, vaan otan pöydälle leikkeleet, juuston, kokonaisen tomaatin, kurkunpuolikkaan ja pari salaatinlehteä unohtamatta levitettä. Voitelen kaksi kämmenen kokoista tummaa kokojyväleipää ja lastaan niiden päälle salaatinlehdet, kalkkunaa, juustonsiipaleita sekä pilkottua tomaattia ja kurkkua. Ruokajuomaksi tällä kertaa teen kaakaota enkä kahvia, vaikka tuo ihanan iso kahvikone onkin kovin houkutteleva. Istun baarijakkaralle pöydän ääreen ja alan selaamaan jotain satunnaista postimyyntikuvastoa, jonka olen jo aiemmin selannut. En koskaan hanki sellaisista mitään, kunhan tykkään selata. On paljon kivempaa mennä kauppaan suoraan kokeilemaan paitsi siinä tapauksessa, ettei kaupasta löydy mitään sen vertaista, mitä olisi kuvastossa tarjolla.

  Kuulen avaimen naksahtavan ulko-ovessa ja ilahdun. Eipä tarvitse olla enää yksin.

  "Minja, tulin jo!" Julius huutaa eteisestä, laittaa takkinsa naulaan ja potkaisee kenkänsä päin kenkätelinettä.

  "Ai nyt jo? Voi, ei sinun olisi tarvinnut pitää niin kiirettä! Olit poissa vain vähän aikaa!" huudahdan takaisin iloissani.

  "Heko heko!" mies tulee olohuoneeseen, pörröttää tukkaansa ja hänen poskensa helottavat hieman.

  "Näytät hyväntuuliselta", kerron hänelle huomioni. "Oliko siellä kylmä?"

  "Pari astetta pakkasta mutta todella hyvä peli!"

  "No et näytä kovin pettyneeltä, niin luultavasti olikin!"

  "Taidan laittaa saunan päälle, tuletko sinäkin?"

  "Ai, tuota - en oikein tiedä.."

  "Se on vain sauna! Eikä yksin ole kiva käydä."

  "Eikö? Mutta kun sinä olet mies ja - minä olen nainen.." tunnen kuumuuden kohoavan poskilleni.

  "Lupaan, ettei mitään tapahdu, joohan? Minä istun toisessa nurkassa ja sinä toisessa nurkassa, sopiiko?"

  "Öäh..!"

  "Laitoin jo saunan lämpenemään, se on ihan kohta valmis! Tule, jos haluat!" Julius menee makuuhuoneeseen touhuamaan jotain ja minä jatkan kuvaston selaamista. Tai olen selaavinani oikeastaan, koska en pysty enää keskittymään kuvien katselemiseen, vaikkei se paljon keskittymistä vaadikaan. Pirun mies ja hänen muka-vilpittömät-ehdotuksensa. Kai hän on vilpitön, kuka tietää. Pitäisikö asiasta ottaa selvää vai antaa sen olla? Vähän ajan kuluttua Julius menee pyyhe kädessä pesuhuoneeseen ja ehdin nähdä vilauksen hänen kiinteästä takamuksestaan. Voi ei! Sisälläni tuntuu lämmin läikähdys, juon kaakaon loppuun, laskeudun tuolista ja kävelen olohuoneen keskelle. Jään seisomaan vaalealle nukkamatolle tuumailemaan. Mennäkö vai eikö mennä, kas siinä pulma! Hän lupasi, ettei yrittäisi mitään kepulikonsteja, joten kai häneen pitäisi luottaa.

  Okei. Tiputan aamutakin päältäni ja jätän sen siihen. Kävelen hiljaa kylpyhuoneen oven eteen, avaan oven äänettömästi ja haistan lämpimän saunan tuoksun. Kiedon hiukseni ylös, katselen hetken saunan höyryisiä ikkunoita ja kuulen löylyn sihahtavan kiukaalla. Sydämen rytmi hieman kiihtyy, astelen saunan oven eteen, lasken käteni puiselle kahvalle ja ovi naksahtaa auki.

  "Ai hei, päätit liittyä seuraan", Julius sanoo matalalla pehmeällä äänellä ja hymyilee. Jestas tuota hymyä!

  "Juu, uteliaisuus voitti pelon", hymyilen takaisin, suljen oven perässäni ja istahdan ylimmälle lauteelle toiseen nurkkaan, vedän polvet ylös, kiedon kädet niiden ympäri ja lasken leuan polviin.

  "Ei tässä mitään pelkäämistä ole", mies naurahtaa. Hän istuskelee rennosti, jalat kiuasta suojelevan puun laidalla ja katselen hänen hikikarpaloista vatsaansa, toinen käsi heittää uuden kauhallisen vettä kiukaalle.

  "Eipä kai olekaan, olen vain tälläinen jänishousu."

  "Sinäkö jänishousu? Ei, et ole. Minua et voi narrata", mies katsahtaa minuun. "Laske jalat alas, rentoudu. Et sinä voi mitenkään hikoilla tuossa asennossa! Lupaan, etten kurki!"

  "No olethan sinä minut ennenkin alasti nähnyt, mutta jos pystyisit kuvittelemaan, että olisimme ensi kertaa saunassa niin se olisi kiva. Koska minä en ole ennen nähnyt sinua - siis ollut kanssasi saunassa! Tiedät, mitä tarkoitan."

  "Tietenkin. Sinun pitää vain rauhoittua."

  "Tiedän sen. Olenkin rauhallinen, se on vain tämä tilanne. Viime viikot ovat menneet ihan uskomattoman hienosti ja olen alkanut niin sanotusti tottua rytmiin", naurahdan ja annan jalkojeni pudota alemmalle lauteelle.

  "Sinä pärjäät hienosti!" mies heittää löylyä lisää.

  "Niinpä kai", myhäilen ja nautin saunan lämmöstä hiljaisuudessa.

  Vähän aikaa siinä istuttuani alan tuntea päässä pyörimistä. "Julius.."

  "Niin? Mitäs on sydämellä?"

  "Minua pyörryttää..."

  "Voi ei, oletko kunnossa?" mies valpastuu ja tunnen hänen kätensä käsivarrellani.

  "Voisitko auttaa minut pesuhuoneeseen", pyydän. Julius ohjaa minut saunan lauteilta alas ja istumaan pesuhuoneen tuoliin. Hän häviää huoneesta ja tulee pian takaisin mehulasin kanssa.

  "Tässä, juo vähän, niin helpottaa. Sinulle varmaan tuli nestehukka."

  "Hyvin mahdollisesti verensokeri valahti hikoillessa. Anteeksi."

  "Ei tässä mitään anteeksipyydeltävää, sellaista sattuu", hän silittää hiuksiani niin että minun tekee melkein mieli itkeä.

  "Olisi pitänyt muistaa se ainainen vesilasi saunassa. Muistan yleensä."

  "Niinhän sinulla on ollut tapana. Helpottaako jo?"

  Näkökenttä terävöityy jälleen ja mieli selkenee. "Paljon. Kiitos!" Nousen ylös ja kävelen suihkulle, avaan hanan ja tunnen miellyttävän viileän veden valuvan päälleni.

  "Ei saa noin peläyttää minua", Julius toteaa.

  "Ai, pelästytinkö sinut?"

  "Tottakai peläytit. Mutta kaikki on ihan hyvin ja mieli rauhaisa."

  "Sinä taidat todella välittää minusta?"

  "Kyllä välitän. Päästätkö minutkin suihkuun vai omitko sen täysin itsellesi?"

  "Kyllä vähän meinasin omia", naurahdan ja roiskautan vettä hänen päälleen. Astun syrjään, etsin sampoopullon ja alan hieroa sitä hiuksiini.

  "Olet sinä aika epeli. Pitäisi olla kaksi suihkua, että minäkin pääsisin välillä."

  "Mm.." hymyilen ja näytän hänelle kieltä. "Pääsisinkö takaisin? Menee muuten saippuaa silmään."

  "Ihme kun et vain työnnä minua pois tästä", mies naurahtaa ja tönäisen hänet sivummalle. Huuhdon sampoon pois ja laitan hoitoainetta.

  "Sinun täytyy vain sopeutua!"

  "Haluaisitko, että pesen selkäsi?"

  "Kyllä se sopii", käännyn selkäpäin häneen, mies laittaa saippuaa sienelle ja alkaa pestä selkääni. "Ai että kun on kiva, kun joku toinen pesee selkää. No niin, anna sieni minulle, niin pesen sinun selkäsi!" sanon ja taidan kääntyä aivan liian nopeasti. Seisomme vastatusten ja katson ylöspäin hänen kasvoihinsa, välillämme on tuskin kahtakymmentä senttiä. Sitten suutelemme, se tunne saa haukkomaan henkeä. Samassa kuulen puhelimen soivan.

  "Onko se sinun puhelimesi?"

  "Ei sen väliä, soitan myöhemmin takaisin", Julius sanoo ja vetää minut itseään vasten (sen verran kuin pystyy, hih). Hetken kuluttua ovikello soi. "Voi perhana!" mies kastautuu suihkussa, kuivaa itsensä nopeasti pyyhkeeseen, vyöttää sen lanteelleen ja menee avaamaan ovea. Eteisestä alkaa kuulua juttelua, miesten ja naisten ääniä.

  Mitä? Mitä äsken tapahtui? Tunnen jälleen veden suihkuavan selkääni vasten. Hieron kasvojani ja nipistän itseäni käsivarresta. Auts! Totta se oli. Peseydyn loppuun, kuivaan itseni, laitan kylpytakin päälleni ja sidon pyyhkeellä hiukseni. Astun ulos pesuhuoneesta ja näen Heikin, Sakun, Petran ja Taijan tulleen kylään.

  "Anteeksi kovasti, taisitte olla juuri saunomassa! Yritimme kyllä soittaa, mutta sitten mietin, paskat, tultiin saman tien käymään", Saku kertoo. "Ei kai haittaa?"

  "Tuotiin vähän juominkeja ja syöminkejä!" Taija heläyttää näyttäen pussillista karkkeja, pikkupullia, sipsejä ja kymmenisen juomapulloa pöydällä, joista osan Petra on varmaan jo laittanut jääkaappiin. Popcornit poksuvat mikrossa, tytöt hääräävät keittiössä ja Heikki etsiskelee kirjahyllystä lautapelejä.

  "Pelattaisiinko Pictionarya, Tornia, Qubea, Aliasta vai kenties jotain juomapeliä?" Heikki kyselee katsellessaan hyllyn päällä nököttäviä pelilaatikoita.

  "Ota ihan mikä vaan tai vaikka kaikki!" ehdotan ja minua melkein naurattaa koko tilanne. "Minne Julius meni?"

  "Olen täällä, kultaseni!" ääni kuuluu makuuhuoneesta.

  'Kultaseni?' Okei, mikäs siinä? Kävelen makuuhuoneeseen, missä mies on pukeutumassa. Hänellä on jaloissaan harmaat sukat, tummat farkut, joiden yläpuolella näkyi hieman boksereiden leveätä joustonauhaa, ja hän on laittamassa päälleen sinivalkoraidallista t-paitapuseroa. Hän tuoksuu hyvältä.

  "Anteeksi, en vain voinut olla päästämättä heitä sisään, kun heillä oli eväätkin mukana ja on sentään lauantai", mies hymyilee minulle.

  "Kuule Julius, se mitä tapahtui äsken tuolla.."

  "Palataan siihen myöhemmin, okei?" se on oikeastaan toteamus eikä kysymys. Hän laittaa paidan napit kiinni ja suukottaa ohi mennessään minua otsalle. "Laita jotain kivaa päällesi, ei aloiteta ennen sinua. Teen vaikka sulle jonkun pienen drinkin", mies kääntyy vieraiden puoleen. "Ai, aloitetaan vain Aliaksella!"

  Tikahdutan naurun käsiini. Voi jeeveli! Mitä tästäkin illasta tulee? Leyhytän kuumotuksen poskiltani ja katselen vaatekaapin antimia. Puen ylleni alusvaatteiden ja sukkahousujen lisäksi punaruskean satiinisen vartaloa myötäilevän polvien yläpuolelle asti ulottuvan mekon, joka on hihoista puolipituinen ja jonka hameosan helma levenee, eikä ole koivissa kiinni, että pystyy kävelläkin. Laitan vielä paksummat sukat sukkahousujen päälle, ettei sukkahousut repeytyisi vielä alkuillasta. Menen vessaan, kuivaan tukkani puoliksi, teen muutaman kiharan sekä laitan ripsiväriä ja huulikiiltoa. Ei sitä enempää tarvitse. Astun ulos vessasta toisten seuraan.

  "Näytät kauniilta, Minja", Petra kehuu ja tuo minulle lasin, jossa on jotain nestettä.

  "Kiitos! Mitä lasi sisältää?" kysyn.

  "En minä tiedä, Julius teki sen."

  "Julius, mitä sinä teit?"

  "Maista ja ylläty! Istu johonkin, niin voimme aloittaa", Julius kehoittaa.

  Istun sohvan reunalle ja katselen Juliusta vähän väliä koko illan ja tutustun ystäviimme pelaamalla heidän kanssaan. Ilta on hauska ja lähdemme jatkamaan johonkin uuteen yökerhon tapaiseen. Matkalla Julius tarttuu minua kädestä ja kuiskaa jotain korvaani. Se on menoa sitten.

   By the way, en juonut sitä Juliuksen tekemää drinkkiä. Ei vain jostain syystä huvittanut.

9. Luku

Herään, laitan kahvin porisemaan, käyn suihkussa ja hieron iholleni vaniljaista hunaja-mantelisaippuaa. Kuivaan vartalon maailman pehmeimpään pyyhkeeseen, ripustan sen kuivumaan ja pujotan päälleni kermanvärisen aamutakin. Kävelen paljain jaloin keittiöön, valitsen kaapista suuren mukin, kaadan siihen hurmaavalta tuoksuvaa kahvia ja sen päälle tipan maitoa. Puhallan kahvikupista nousevia höyryjä ja maistan. Mm... hyvää.

Kävelen olohuoneen läpi ovelle, avaan sen ja astun melko suureen lasitettulle parvekkeelle. Kyllä vain, asumme kerrostalossa - kukapa ei asuisi nykyään? Ei haittaa, vaikkei olekaan kesä. Parvekkeen laudoitettu lattia on lämmin paljaiden jalkojen alla. Parvekkeella on kaksi aurinkotuolia ja niiden välissä pöytä. Siellä on myös muutamia isoja kasveja ja kaasugrilli. Aamuaurinko valaisee taivaan punertavaksi ja pilvet elävöittävät maisemaa.

   Rakastan tällaisia aamuja, sunnuntaiaamuja. Kaikki on niin rauhallista. Vaikka asummekin aika korkealla, niin tänne yltää huisin korkea lehtipuu, josta alkaa pian näkyä kevään ensimmäisiä merkkejä. Ja siellä voi asustaa lintujakin. Pitää vain muistaa pitää ikkunat sen verran kiinni, ettei satunnainen kurre eksy parvekkeelle syömään ruoanjämiä. Tai mikään muukaan eläin.

Vaikka tämä onkin todella ihana asunto, ihanassa paikassa ja kaikkea, niin olen aina ollut sitä mieltä, että jos joskus tulee perheenlisäystä, niin haluaisin asua omakotitalossa tai rivitalossa. Kai se on jonkinlainen idylli.

   Olisipa kaikki aamut tällaisia kuin tämä. Kun vielä olisi kesä, niin ai että! Haluaisin asua maassa, missä on aina kesä. Toki haluan ehdottomasti asua Suomessa, siihen kun on niin tottunut. Erikoista on, että vaikka sanonta kuuluu, että on lottovoitto syntyä Suomeen, niin silti ihmiset ruikuttavat aina jostain täällä, kun taas jossain muualla ihmiset ovat aina aurinkoisia, hymyileväisiä ja touhukkaita. Heitä eivät huoleta niin paljon asiat; he osaavat elää hetkessä. Johtuukohan se aurinkomaista, sellaisista kesämaista, se aurinkoisuus? Suomessahan on toki neljä vuodenaikaa, jonka takia osa väestöstä potee kaamosmasennusta. Kai se on sitten oma rakas kieli yksi asioista, jotka pitävät tässä maassa, vaikka englannilla saattaa pärjätä suurimmassa osassa muita maita. Ei Suomi ihan niin masentunut maa ole, kun turistit uskovat?

Pudistan päästäni ajatukset masentuneesta Suomesta, hörppään kahvia ja katselen auringonnousua.

   Onhan täällä myös ystävät, läheiset ihmiset. Se on luultavasti suurin syy, miksei haluaisi asua missään muualla. Voisi kyllä joskus kokeilla kuukauden tai parin ajan asua jossain muualla. Olen aina halunnut herätä jostain ihanasta puutarhamaisesta paikasta jossain ihanassa maassa, kuten Italiassa, Ranskassa, Espanjassa tai Portugalissa. Sellaisessa paikassa, missä käytetään paljon ruskeaa, punaista ja vihreää väriä. Luontaisesti niin kuin ne ovat syntynyt.

   Hetken siinä myhäiltyäni tunnen, kuinka aamutakin kaulusta lasketaan hieman ja pieniä suukkoja painautuu niskaani. Vahva paljas käsivarsi kiertyy vyötärön kohdalta navan päälle ja toinen käsi kohottaa kuppia, jolloin kuulen ryystäyksen korvani juuressa. Painaudun häntä vasten ja haistan kahvintuoksuisen hengityksen läpi deodorantin. Kyllä vain, jotain todellakin tapahtui viime yönä.

  "Huomenta, Julius", käännän päätäni ja suikkaan pusun hänen leukaansa.

  "Huomenta, haaveilija. Mistä haaveilet? Kesästäkö?"

  "Siitäkin."

  "Jostain toisesta miehestä?"

  "Älä nyt höpsi. Haaveilin oikeastaan Madridista."

  "Haluaisitko mennä käymään siellä?"

  "Ai tuosta vain? Varataanko heti äkkilähtö ja lennetään sinne?"

  "Se olisi oikein mainiokin idea, mutta minulla on yksi projekti kesken ja sinä lupasit huolehtia viikon Jetrosta -"

  "- sillä aikaa, kun vanhempani käyvät Kyproksella viettämässä 30-vuotishääpäiväänsä."

  "Seuraavaksi juhlistetaan sitten kultahääpäivää, eikö niin?"

  "No on siihen nyt vähän aikaa."

  "Mihin aikaa vanhempasi ja poju sanoivat tulevansa käymään?"

  "Yhdeltätoista. Miten niin? Mitä kello on?"

  "Puoli kymmentä se näytti viime katsoman mukaan, on ehkä liikkunut pari minuuttia."

  "Oliko sinulla jotain erityistä mielessäsi?" käännyn häneen päin ja katselen hänen aamuisia kasvojaan, pientä parransänkeä meinaa puskea, mutta se kasvu tosiaan on vain meinaus-asteikolla (ihana mies, kun karva ei kasva kohisten).

  "Voi kuule! Mehän voitaisiin vaikka käydä kävelyllä, puistossa katsomassa onko ankat vielä jäätyneinä lampeen räpylät pystyssä, museossa, ruokakaupassa, kirjakaupassa, katsoa leffaa, käydä kylässä..."

  "Julius.."

  "No mitäs luulit", mies laskee kuppinsa pöydälle ja kahmaisee minut voimakkaaseen syleilyyn.

  "Hei varo kahviani!" minulla on kuppi vielä kädessä ja sen sisältö vähän läikkyy.

  "Sinä ja sinun kahvisi", nyt se käy kaulani kimppuun!

  "Hei kuules mies, jospa juon ensin kahvini, niin mietitään sitä sitten?"

  "Hyvä on", Julius vetäytyy kauemmas ja katselee minua juuri sillä polttavan kuumalla katseellaan.

   Hörppään kahvini ja lasken sen pöydälle: "Okei! Olen valmis!"

   Ovikello soi.

  "Mutta kellohan on vasta puoli kymmenen! Ei heidän vielä pitänyt tulla!" keuhkoan.

  "Oikeastaan varttia vailla."

   Kävelen avaamaan oven ja sieltä tulevat suurella tohinalla ja tavaramäärällä äiti, isä, Jetro ja kantokopassa Nalle.

  "No heei, murunen! Me tultiin vähän ajoissa, ei varmaan haittaa", äiti etunenässä ahtautuu sisälle ja ovi naksahtaa isän takana kiinni.

  "Moikka, Minnjja! Me tultiin!" Jetro pauhattaa samalla, kun isä yrittää saada häneltä ulkovaatteita pois.

  "Huomaan sen. Mutta miksi näin aikaisin?"

  "Anteeksi, kulta, mutta ajattelimme, että olette varmasti hereillä ja meidän pitäisi olla aikaisin lentokentällä", isä pahoittelee ja ripustaa pojan ulkovaatteet naulaan.

  "Jaa", saan sanotuksi. "Ette sitten kerkeä jäämään kahville?"

  "No ei ehditä, kun haluamme olla aikaisin", äiti touhottaa nyt tavaroita kassista kaappiin.

  "Tuota, miksi te toitte noin paljon tavaraa mukananne? Luulin, että pakkasitte jo kotona laukkunne?" Julius kysyy. Hän on saanut t-paidan ja olohousut päälleen. Hyvä vain, ettei kulje koko päivää nudistina.

  "Ja siinä toinen viisastelija!" äiti piikittää takaisin. "Nämä ovat Jetrolle: koko viikon ajalta vaatteita, ruokaa, vähän leluja, unikaveri, värikyniä.."

  "En usko, että hänellä tulee aika pitkäksi", totean katsellen tavarapaljoutta. "Olisimme voineet kyllä ostaa pojalle ruokaa kaupasta samalla kun käymme itsekin."

  "Tottakai! Tässähän on vain pariksi päiväksi. Ja kissalle myös."

   En viitsi sanoa mitään. Pariksi päiväksi niin paljon ruokaa? En itsekään syö niin paljon neljässä päivässä!

  "Ja muista sitten, että Jetro nirsoilee porkkanoita, joskus kalaa, eikä tykkää paljon mausteisista ruoista."

  "Ai, minä kun luulin, että Jetro syö mitä vain!" Julius kommentoi.

  "Niinpä, ihan kuin pikku Putte-possu", lisään.

  "Minä en ole mikään possu! Ettäs tiedät!" Jetro tulistuu.

  "Puhuin ruokailutavoistasi", silitän pojan päätä, jolloin hänen kulmansa kurtistuvat.

  "Ai? Tykkään ruoasta! Mutta me syötiin just", poika nyökyttää päätään iloisesti.

  "Kyllä hän kertoo, kun hänen on nälkä. Muutaman tunnin välein voi syödä, mieluiten samoihin päiväsaikoihin."

  "Äiti?" aloitan. Kyllä hän tietää tietämykseni asioista.

  "Niin niin, kulta. Me mennään nyt! Hei hei, Jetro, olehan kiltisti siskon luona. Tulemme ensi viikonloppuna takaisin."

  "Tuotteko tuliaisia?"

  "Tuodaan, tuodaan!" isä lupaa ja paijaa poikaa hetken.

  "Haluan oman papukaijan! Tai apinan!"

  "Tuskin niitä voi ihan niin helposti sieltä salakuljettaa", Tuula suukottaa ja halaa poikaa, jonka jälkeen vanhemmisto häviää ulos ovesta. Jetro käy avaamassa kissan häkin ja alkaa leikkiä kisulin kanssa. Kissa pötkii pakoon ja poika juoksee perässä. Alan selata ja järjestellä Jetron tavaroita.

  "Kissa ja lapsi talossa! Tämähän on hyvää harjoitusta tulevaa varten. Milloin hankitaan oma?" Julius kysyy muka suloinen ja niin vilpitön ilme naamallaan.

   Lyön häntä pehmodinolla, joka sattuu käteeni kassista.

10. Luku

Jaa-a. Poika ja kissa talossa tämän viikon. Vanhemmat porhalsivat lentokentälle kasseineen ja pusseineen. Mitäköhän Julius meinasi sillä, että tämä olisi hyvää harjoitusta? Haluaako hän lapsia? Täytynee puhua asiasta myöhemmin hänen kanssaan.

   Kello on kymmenen. Julius puuhailee jotain koneella ja Jetro on istunut katselemaan laavalamppua. Missä kissa? Tutkailen olohuonetta ja näen hännän viuhuvan television takaata. Kaappaan kisulin syliini ja pidän sille puhuttelun.

  "Kuulehan, kisumisu, television ja stereoiden johtoja ei tässä talossa syödä. Eikä muitakaan johtoja. Ja pissit vain omaan hiekkalaatikkoosi ja syöt katinruokasi lattialta, kunhan saan laitettua purkkisi sinne ja täytettyä sen."

  "Muista laittaa kisumisulle myös vettä!" Julius huutaa makuuhuoneesta.

  "Mitä? Kuunteletko minun ja kissan privaattia keskustelua?" tiuskaisen muka-vihaisena.

  "Enhän toki! Jatkakaa!"

  "Kisumisu tietää myös, että kiipeilypuuta raavitaan eikä sohvien selkämyksiä. Ja kenkiä ja laukkuja ei syödä", lopetan saarnani, lasken Nallen miesystäväni olkapäälle ja käyn laittamassa kissan hiekkalaatikon vessaan ja täytän sen hiekalla. Porhallan keittiöön ja teen kissalle oman nurkkauksen tabletteineen kaikkineen sekä täytän vesikupin ja muonapurkin.

  "Nallee! Syömään!" kissa ravaa paikalle, haistaa ruokaansa ja ravaa pois.

  "No ei sitten!"

  "Saanko minä jotain ruokaa?" Jetro-poika pelmahtaa paikalle ilman, että kuulen häntä.

  "Onko sinulla nyt jo nälkä? Ettekö syöneet kotona?"

  "Syötiin. Nyt on nälkä."

  "Mitä sinä haluaisit syödä?"

  "Sitä mitä sää laitat mulle?"

   Okeei...

  "Anna sille banaani!" Julius huutelee makuuhuoneesta.

  Eikö miehellä ole mitään muuta puuhaa kuin kuunnella meidän tekemisiä?

  "Ei hän ole mikään apina!" kommentoin takaisin.

  "Ihmisetkin syö banaaneja", poika kertoo.

  "Aivan niin. Ajattelin, josko olisit pieni marakatti?" kiusoittelen poikaa.

  "Minä EN ole MARAKATTI!"

  "Hyvä on", irroitan yhden banaanin banaanitertusta. "Ole hyvä, gorilla."

  "Mrr!" poika näyttää hampaitaan minulle.

  "Oikein sievät hampaat. Vai?" vedän banaanin takaisin. "Söisikö jellona mieluummin raakaa lihaa?"

  "Emmää syö lihaa.." poika toteaa ja ojentaa käsiään banaania kohti.

  "Etpä tietenkään", annan pojalle banaanin ja hän lähtee sen kanssa toiseen huoneeseen. Kumma juttu, etteivät jotkin lapset tiedä pihvien, murekkeen ja lihapullien olevan lihaa. Jospa syöttäisin hänelle tänään salaattia, niin hän ymmärtäisi, että hän oikeasti syökin lihaa. Tai sitten ei.

   Käpsyttelen makuuhuoneeseen ja kiedon käteni miehen kaulaan. Kissa on vemmeltänyt tiehensä, on varmaan aamupäiväpesulla jossakin. Tai ehkä se meni syömään, kun kukaan ei näe.

  "Mitä ihanaiseni tietää?" Julius kyselee. Hän selaa Iltalehden sivua - ei ihmekään, että kuunteli juttujani.

  "Meillä jäi jotain kesken", kuiskaan hänen korvaansa.

  "Mutta eihän me voida, kun Jetro on täällä."

  "Laitan hänet nukkumaan."

  "Ei hän taida olla vielä väsynyt."

  Läpsäisen miestä kevyesti takaraivolle ja painelen tieheni. Hän ehtii läpsäistä minua pepulle. Hän siis ajattelee toista, mitä sanoo. Kävelen vierashuoneeseen, mihin Jetro on saanut levitettyä lelunsa yhteen nurkkaan ja ajelee autolla päästellen surisevia ääniä. Asetun istumaan hänen taakseen, haistan hänen hiuksiaan ja kyselen hetken autoista. Hän kertoo ummet ja lammet niiden erikoisuuksista ja päädymme Autot-elokuvaan sekä sen kautta maantiekiitäjään. Hän näyttää aluspaitaansa, missä on mimittelijän kuva. Ihme kun niitä vielä tehdään. Ehkä pitäisi tarkistaa television nykyinen lastenohjelmatarjonta - tulee varmaan katsottua yksi jos toinenkin lastenohjelma viikon sisällä. Mitä muuta sitä päivän aikana tekisi? Päätän kysyä pojalta.

  "No mitä vaan!"

   Sepä on tyhjentävä vastaus.

  "Voisitko vähän selventää?" pyydän.

  "No voidaan mennä kävelee, kauppaan, leikkii, katella telkkaa, ruokkii lintui, käydä leikkipuistossa. Enempää en keksi."

  "No siinähän oli vaikka ja mitä! Olet sinä aika nero!" halaan poikaa.

  "Äiti sanoo mua välkyksi ja isä sanoo täsmälöijäksi. Mutten tiiä, mitä se meinaa."

   Naurahdan. Taitaa tarkoittaa päsmäröitsijää. Isä on sukkela suustaan.

   Kuluu hetken aikaa. Jätän pojan leikkimään autoillaan. Käyn katsomassa, onko kissanruokapurkki tyhjentynyt ja vien roskiin kissanhiekkalaatikkoon ilmestyneen ruskean pötkylän. Ei, se ei ollut suklaapatukka.

   Laitan musiikin stereoihin soimaan. Sieltä kuuluu rauhallista musiikkia hymisevin sanoituksin. Ah, ihana sunnuntai! Katselen, kuinka aurinko nousee yhä korkeammalle, juon toisen kupin kahvia ja syön vanukkaan samalla, kun katselen vanhasta komediasarjasta pari jaksoa.

   Julius istahtaa viereeni sohvalle, koskettaa paitani rinnusta, läpsäisen hänen kätensä pois. Hän suukottaa minua poskelle. Minä teen samoin hänelle. Sisälläni läikähtää. Kello lähenee jo puoli yhtä. Nousen sohvalta, kun ostosruutu alkaa ja kävelen vierashuoneeseen, jossa Jetro nuokkuu autojensa yllä.

  "Tulehan, sankari", nostan pojan hellästi syliini, hän painaa päänsä olkapäätäni vasten. Päiväuniaika.

   Hymyilen miehelle, kun kävelemme keittiöön. Lämmitän pojalle vähän maitoa ja hän juo siitä unisena kaksi hörppäystä. Kannan hänet vierashuoneen sängylle, vaihdan hänen vaatteensa mukavampaan, pehmeään oloasuun ja silitän hänen poskeaan, otsaa ja hiuksia hetken, vaikka tiedän hänen jo nukahtaneen. Peittelen hänet vaaleanvihreään torkkupeittoon. Hymyilyttää.

   Kun käännyn, näen miehen seisovan ovenpielessä. Laitan etusormen suuni eteen: se tarkoittaa hiljaisuutta. Julius hymyilee, vedän oven perässäni hiljaa kiinni. Mies nostaa minut ilmaan, vie makuuhuoneeseen ja asettaa sängyn päälle. Hän heittää peiton päällä nukkuvan kissan toiseen huoneeseen, sulkee oven ja kellahdamme hiljaa nauraen sängylle.

   Puolentoista tunnin kuluttua kuluttua Jetro koputtaa oveen, avaa sen ja kertoo, että nukkuu toisinaan itsekin alasti.

11. Luku

Tykkään kulkea kaupassa. Olen aina toivonut, että olisi mahdollista ostaa jonain päivänä ihan mitä vain ja niin paljon kuin mahdollista. Pitäisi olla lottovoittaja, että pystyisi siihen - luulisin. Mitä monipuolisempi kauppa, sen parempi. Esimerkiksi Shockwham on yksi näistä. Kauhean kallis, mutta sieltä voi löytyä mitä erikoisimpia ja kummallisimpia asioita - nyt puhutaan ruokaosastosta. Puolta ruokaosaston herkuista ei ole koskaan edes maistanut ja tuskin kaikkia tulee koskaan maistamaankaan.

   Suuren rahamäärän lisäksi siinä varmasti lihoisi huomattavasti, jollei kävisi salilla tai lenkkipolulla hikoilemassa, ja tuskin niitä kaikkia pitäisi yhden päivän aikana syödä. Ottaisi vaikka erilaisin genreittäin: yhtenä viikkona söisi erilaisia leivoksia, toisena maistelisi kaiken makuisia leipiä, kolmantena viikkona voisi siirtyä keksikokoelmiin ja neljäntenä viikkona vaikka säilykeosaston antimiin. Kas, kuukausi hurahtikin siinä! No ei kai pelkästään yhtä lajia voisi syödä, vaikka olisikin eri makuja. Täytyy elää monipuolisuuden nimissä!

   Muistan, kun joskus oikein tutustuin Shockwamin antimiin: löytyy bisquitseja, ihania leivonnaisia vitriinin takaa, valtavasti paikan päällä tehtyä ruokaa, vaikka mitä kahvi- ja teelajeja, pähkinöitä, äyriäisiä, säilykkeissä jopa mustekalaa ja etanoita(!), kaksi osastollista mehuja, kaikenlaisia vaihtoehtoja maitotuotteille, valtavasti erilaista suklaata ja kalatiskilläkin paljon erinäköisiä kokonaisia kaloja. En ole koskaan hyödyntänyt kalatiskin antimia, kumma kyllä. Pitäisi opetella kokkaamaan kalaa (no siinä se syy tulikin, miksei tiskiä tule hyödynnettyä). Aina vain ostaa kaikkea valmiiksi muoviin tai pahvirasiaan pakattuna, eikä tiedäkään, minkälainen gourmét-kokki itsensä sisällä asustaa. Makumaailma on aivan rajaton!

   Tutustumispäivänäni muistan, kuinka kiersin hyllyltä hyllylle ja osastolta osastolle hymy korvissa ja intoillen kaikesta, mitä en ollut ennen nähnyt (usko vaan, sellaisia asioita oli paljon!). Ja vieläkin tuodaan jatkuvasti uutta ja yhä jännempää ruokaa kauppoihin. Miksi ihmeessä ihmiset sitten ostavat aina vaan samoja vanhoja, eivätkä tutustu uusiin makuihin ja hajuihin? Ja aivan kaikkeen! Tällä kertaa en voi kierrellä ja ihastella herkkuosaston tarjontaa tuntia, kun minulla on pieni raskali mukana kärryissä. Oli kivaa joskus äidin kanssa kaupassa olla kärryissä, kun ruokaa heitettiin päälle, muistan kyllä sen.

  "Mennään jo!" kärryistä kuuluu tämä piipittävä ääni, johon en kiinnitä huomiota, vaan valitsen omenoita pussiin.

  "Mihin meillä on niin kiire! Juurihan me tultiin kauppaan?" kysyn tuijottavalta silmäparilta.

  "Äiti olisi jo juustotiskillä!"

  "No minä en ole äiti. Oletko kuullut kiireettömyydestä?"

  "En. Mitä se on?"

  "Se on sellaista ajankäyttöä, kun tykkää venyttää aikaa ja ottaa rauhallisesti."

  "Miten se käy? Venyykö se kuin pulkka?"

  "Ei toki. Aika kuluu, mutta hetkeä voi venyttää."

  "Miten se käy?"

  "Ymmärrät sitten joskus. Otetaan rauhallisesti, kierretään ja nautiskellaan."

  "Miten se käy?"

  "Tarvitsisit suukapulan, tiesitkös sitä?"

  "Emmä halua sellaista."

   Pyörittelen silmiäni pojalle ja jatkan leipäosastolle kerättyäni tarvittavat hedelmät. Vanhempani antoivat jalosti listan kaikesta, mitä Jetro suostuu syömään. Pjaaskat, sanon minä. Syötän sille mitä nyt Julius ja minäkin syömme, ei mitään erityiskohtelua pojalle! Okei, tuo oli valhe. Haluaisin ostaa hänelle vaikka mitä, mutta pinnistelen tälläkin hetkellä, etten sellaista tekisi. Jotain yleistä vaan voisi ostella. Kyllä, kahden päivän ruokavarat ovat jo kuluneet. Kahdessa päivässä.

  "Mitä leipää otetaan?" katson ympärilleni ja meitä ympäröi kaikenlaisia ruskeita jauhomöykkyjä.

  "Jotain hyvää?"

  "Ai. Kuten?"

  "Mistä mää voisin tietää? Äiti sen leivän ostaa!"

  Pörrötän pojan hiuksia ja nostan kärryihin lämmintä runsaskuituista sekaleipää ja luomuruispaloja. Herkkuvitriinistä tarttuu kolme korvapuustia, keksiosastolta ei mitään, juusto-osastolla soi puhelin. Julius soittaa.

  "Hola!" vastaan puhelimeen.

  "Heei, kulta! Miten ruokaostokset sujuvat?" miehen ääni on pehmeä ja hyväntuulinen.

  "Tässähän tämä, ei olla kuin vasta puoli kauppaa kierretty ja nassikka meinaa, että äiti olisi jo kotona asti kapsäkkeineen ja kantamuksineen. Mikä supernainen hän muka on?"

  "Taitaa olla tottunut kaupassakävijä se sinun äitisi. Poika on selvästikin totuttanut hänet kiirehtimään!"

  "Hah, minä yritin kertoa poitsulle kiireettömyydestä, mutta hän varmaan luuli sen olevan jotain syötävää."

   Mies naureskelee toisessa päässä. "Mitä syödään tänään?"

  "No minä tässä vähän pohdiskelin, että osaatko tehdä kalaa? Voitaisiin paistaa tuoreita vihanneksia sen kanssa."

  "Luulin sinun osaavan kotikokin hommat."

  "No kun en osaa! En ole koskaan paistanut kalaa! Tai siis laittanut sitä uuniin. Olen kai käynyt jonkin kokkikurssin jossain vaiheessa uutta elämääni?"

  "Jossain vaiheessa kyllä kävit jollain kurssilla ja toit ruokaa kotio ja pakotit minut syömään luomuksiasi."  

  "No mitä kalaa otan? Kuhaa? Haukea? Ahventa? Vai makrillia? Kävisikö kultakala? Täällä ei kyllä sitä taida löytyä."

  "Ota vaikka kaksi ahventa."

  "Hyvä on", lasken luurin hetkeksi rintaa vasten. "Kaksi kokonaista ahventa, kiitos!"

  "Haluaisitteko jotain vinkkejä ruoanlaitossanne?" kalatiskimiekkonen kysäisee - kuunnellut puheluani, mokoma!

  "En kaipaa, kiitos vain! Mies pilkkoo kalan sopiviin osiin ja työntää uuniin maustettuaan ja öljyttyään sen."

  "Hyvin sanottu, muru!" puhelimesta kuuluu.

  "Ja sinäkin! On siinä kanssa toinen elefanttikorva."

  "Tunnetusta Dumbo."

   Lopetan puhelun, saan kalat, kierrän kaupan, irroitan pojan vanukashyllyltä (kyllä sieltä muutama purnukka tarttui mukaan) ja lähdemme kukkakaupan (miehelle kukkia, olenpa hyvä avokki!) kautta kotiin tekemään ruokaa.

     Sysään kalan ja kauppakassit suoraan miehen käteen, kun pääsen kotio asti. Rahtaan pojan rattaineen sisälle ja syöksyn pää kolmantena jalkana vessaan. Aah... hotelli helpotus on todellakin nimensä veroinen toisinaan.

  "Sinullepa kiire tuli!" Julius huutelee keittiöstä.

  Mies purkaa kassin ja laittaa kalan uuniin valmisteltuaan sen hienoksi. Potut pääsevät porisemaan kattilalle ja jokin kastikekin täällä tuoksuu.

  Miehellä riittää tekemistä keittiössä ja poikakaan ei huuda, joten päätän katsoa vaa'alta painoni. Hmm, no vähän enemmän kuin muutama päivä sitten.

  "Aijai, nyt on jäänyt treenejä välistä", säpsähdän Juliuksen ääneen korvani juuressa.

  "Takaisin keittiöön siitä paistamaan kalaa!" huudahdan ja sysään miekkosen ulos vessasta. Miksen muistanut laittaa vessan lukkoa kiinni! Ehkä pitäisi alkaa sellaista harrastamaan, kun tänne kävellään noin vain.

  "Kyllä se kala siellä yksinkin osaa olla, ei sitä tarvitse vahtia" mies naurahtaa.

  "Ja mistä lähtien olet alkanut painoani vahtaamaan?" utelen. Tekeekö hän sitä useinkin?

  "Toki tiedän painosi, ei kai siitä tarvitse hikeentyä?"

  "Ja sanoit, että on jäänyt treenejä väliin. Ehken ole sellainen himourheilija, johon olet tottunut! Tiedoksesi, että olin aikamoinen sohvaperuna ennen kuin hyppäsin tähän uutukaiseen elämään ja kyllä joka päivä olen käynyt lenkillä. Tai no ainakin joka toinen."

  "En minä sillä, että liikaa painaisit. Näytät aina hyvältä", mies pussaa poskeeni märän läntin ja lähtee hämmentämään keitoksiaan.

   Vien kengät eteiseen ja nostan vaatteet naulakkoon. Kas, Jetro osaa ihan itse riisua. Se on hienoa! Kunpa ripustaisi vielä vaatteensa naulaan. Julius on heivannut kassin sisällön kaappeihin. Jetro istuskelee leikkinurkkauksessa ja murahtelee dinosaurus kädessään. Kipitän keittiöön ja kiedon käteni miehen vyötäisille. Aika seksikästä, kun mies käyttää essua. Ja valkoista t-paitaa. Sekä harmaita olohousuja. Grrau! Hivutan sormea kainalon alta kohti kastikekattilaa, kun saan pienen näpäytyksen sormilleni.

  "Mitä sä noin teit?" kysyn alahuuli väpättäen.

  "Heh, saa katsoa vaan ei koskea. Kokki työssään!"

  "No tee rauhassa keitoksiasi", tuhahdan ja kurotan sivukaapista keksipakettia ylähyllyltä.

  "Aiotko pilata ruokahalusi?" mies utelee.

  "En, äiti. Minulla vain sattuu maha murisemaan", kerron mutruhuulin, kaappaan ohimenevän katin syliini ja menen katsomaan tv:n antia. Kakkaa, kakkaa. Eihän tähän aikaan mitään tule. "Milloin ruoka on valmista?"

  "Kymmenen minuutin kuluttua. Voisitko sillä aikaa kattaa vaikka pöydän?"

  "Hyvä on", katan jokaiselle erivärisen lautasen ja lasin. Se on hauskaa joskus.

  "Laittaisitko kukat maljakkoon. Ja kiitos! Vai ostitko itsellesi?"

  "En tietenkään, vaan sinulle. Man-flowers!" tunnen ilon kuplivan sisälläni ja tanssahdan muiskauttamaan miehelle pusun poskelle.

  "Haetko pikkuepelin syömään, ruoka on juuri kohta valmista."

  Julius nostaa hyvältä tuoksuvan kalan uunista ja asettelee sen kauniisti lautaselle. Järjestää myös muut murkinat pöydälle.

  "Jetro-poika, onko sinulla nälkä?" kysyn pojalta ja kaappaan hänet syliini kuuntelematta vastausta. "Nyt mennään syömään!"

  "Nälkä on! Mitä ruokaa?" Jetro kiljahtaa.

  "Kalaa, kastiketta ja muusia."

  "Hyi!"

  "Oles nyt. Syöt sitä, mitä annetaan."

  "Okei."

  Kannan pojan korotetulle istumelle ja kuulen vastaväitteitä laittaessani ruokalappua hänen kaulaansa.

  "Etkö käytäkään enää ruokalappua?"

  "No en! Minä olen jo iso poika!" poika nyökyttää ja katson Juliusta.

  "Siinä kuulit. Hän on jo iso poika", Julius toistaa ja vinkkaa silmää Jetrolle.

  Syömme hiljaisuuden vallitessa. Hyvää! Kerron sen miehelle. Hienot mieskukkaset ja kynttilät koristavat pöytää.

  "Onko jälkkäriä?" kysäisen ja hymyilen leveästi saadakseni vastakaikua.

  "Vai haluaa neiti jälkkäriä? Kaikkea sitä kuuleekin!" mies naurahtaa, mutta lähtee hakemaan jääkaapista upeat tiramisut, jotka olivat siellä jäähtymässä.

  "Mestarikokkini", kerron jälkiruoan jälkeen miehelle kasvotusten ja hyväilen hänen takamustaan samalla. "Taivaallista joka lusikallinen."

  "Hyvä että kelpasi. Nyt taitaa olla ruokalevon aika?" Juliuksella on tapana mennä ruokalevolle. Pitäähän ruoan laskeutua.

  Puhelin soi. Lissu soittaa.

  "Halou?"

  "Hei, Minja..." Lissu kuulostaa itkuiselta.

  "Heei, mikä hätänä?"

  "Tuota... Voisitko sinä mitenkään tulla seurakseni, kun pitää viedä Otto eläinlääkäriin?"

  "Tottakai voin tulla. Milloin meinasit mennä?"

  "Nyt heti. Olen jo vastaanotolla. Tai odotan ulkopuolella. En pysty menemään sisään yksin..."

  "Voi sinua kultaa. Lähden heti tulemaan."

  "Julius, huolehdi Jetrosta. Lissu kaipaa nyt minua... Kyse on hänen koirastaan, se täytyy L-O-P-E-T-T-A-A", tavaan kirjaimet yksitellen.

  "Mitä koiralle tehdään?" Jetro kyselee. Hänellä on tarkat korvat, siksen halunnutkaan sanoa suoraan.

  "Ei mitään, mistä sinun pitäisi kantaa huolta", Julius kertoo ja nostaa pojan sängylle viereensä. "Minja käy vaan, mutta tulee kyllä takaisin pian. Otetaan me sillä välin päiväunet. Mene vain. Pidän huolta Jetrosta."

   Nappaan tavarani, pukeudun ja juoksen eläinlääkäriasemalle. Se ei ole kaukana. Lissu istuu tihkusateessa vanha koira sylissään. Odotan hänen kanssaan sisällä. Hän kertoo koiralle viimeiset hyväisensä ja lähdemme hiljaisina pois paikalta. Lissu murtuu ulkona.

  "Itke vaan. Ajan mukaan se helpottaa", rutistan Lissua lujasti ja pitkään.

  Emme saa pitkään olla siinä rauhassa, kun kuulen naurua. Joku ukkeli nauraa meille ja osoittaa sormella. Miksi hän niin tekee?

  "Mikä sinua niin naurattaa?" kysyn miekkoselta.

  "Hah, kun se on vain eläin! Ei sitä tarvitse surra ja itkeä!"

  "Niin. Ja sinäkin olet VAIN ihminen, eikö niin?" pamautan takaisin.

  "No ei se ole sama juttu!"

  "Ja mikä tekee siitä erilaisen, jos saan kysyä?"

  "Ei eläimillä ole tunteita!" ukkeli räkättää.

  "Minä sinulle kyllä tunteet näytän!" huudahdan.

  Mies juoksee matkoihinsa ja tunnen Lissun kädet käsivarrellani.

  "Aioitko sinä tosiaan juosta sen perään?" Lissu kysyy.

  "En tiedä. Aioinko?"

  "Ei sun olisi tarvinnut vastata sille."

  "Tietysti tarvitsi. Minun ehdottomasti täytyi! Tuollaisia turhanpäiväisiä paskiaisia ei tarvitse kenenkään sietää. Ei kenenkään!"

  Lissu naurahtaa ja nauran myös. Ihmeellisiä tunteenpurkauksia minulla tänäänkin on.

  "Hei, lähdetäänkö kahvilaan juomaan kaakaota ja syömään kupumme täyteen leivonnaisia?"

  Ja me lähdemme. Kahvilaani. Istumaan ja juttelemaan.

12. Luku

Astumme sisään Pisaraan ja tunnen ihanan aallon huokuvan ylitse (en tiedä, miksi sillä paikalla on sellainen vaikutus), valitsemme paikan ja jätämme tavaramme siihen odottamaan. Ei niitä kukaan vie, kun menemme ihastelemaan valoisan, värikkään, herkullisen vitriinin antimia.

Meitä ennen on kaksi asiakasta, joten on aikaa miettiä, mitä makuelämyksiä haluaisi maistella. Valitsen limetti-pekaanipähkinäpiirakan ja tumman baristan-kaakaon. Mieli tekisi kovasti kinuski-karpalo-täytepikkuleivosta, mutta nämä saavat riittää tällä kertaa. Lissu ottaa itselleen oranssin chiliappelsiinijuustokakun palan (täytyy lohduttautua) ja double-espresso-macchiaton. Tilaamme haluamamme, seuraamme silmä tarkkana juomien tekoa (rakastan aina katsella myyjän liikkeitä, varsinkin kahvilassa, kuin katsoisi taideteoksen tekemistä) ja kannamme herkut pöytään.

  Istuttuani ystävääni vastapäätä katson hänen kasvojaan, ne ovat surun murtamat: silmät punoittavat vielä, kyyneleet ovat juovittaneet poskien ihon - mutta juustokakku näyttää maistuvan.Kestää aikansa, että hän pääsee lemmikistään yli, mutta parhain alku on puhua siitä. Ei koiran poismenosta, vaan kaikista ihanista muistoista arvokkaiden vuosien varrella.

  Annan hänen puhua. Nyökyttelen ja mutisen välillä hyväksyvästi. Juustokakun jälkeen hän toteaa, että oli koiran aika mennä. Se oli jo vanha, paljon nähnyt ja kokenut. Hymyilen ja myötäilen hänen kertomuksiaan. Vihdoin vähän ajan kuluttua hörpiskeltyäni kaakaota ja pyöritettyäni kakkua haarukan ja suun välissä kerron omituisista mielialan vaihteluistani. Tiedän olleeni aina toisinaan aika spontaani, mielipiteissäkin, mutta sairaalareissun jälkeen mielialan vaihtelut eivät ole tuntuneet omilta tai ainakaan täysin luonnollisilta: tunteet ovat vaihdelleet kuin vuoristoradassa, josta on jarru mennyt rikki.

  "Käytkö usein vessassa?" Lissu kysyy.

  "Joo, mutta juon myös paljon vettä ja joskus kahvia."

  "Onko painosi noussut?"

  "On, mutta se on edelleenkin vähemmän kuin silloin joskus... Et kai meinaa, että minä olisin? Tai siis voisinko olla?"

  "Voisit hyvinkin olla."

  "Mitä? Minäkö? Miten voisin olla?"

  Olen hyvin hämilläni ja katselen ikkunasta ulos. Lumi leijailee hiljalleen alas hidastuvaa iltaa myöten. Mietin hetken aikaa omiani ja katsahdan ystävääni. 

  "Täytyy kai mennä apteekkiin kotimatkalla. Äh, minua jännittää..."

  "Mutta on se hyvä tehdä, ettei yhtäkkiä tule yllätystä."

  "Niin", tunnen humaltuvani kahvista. Se on hassua, miten kahvin kofeiinistakin voi aktivoitua akiivisuusnappulainen.

  "Tiedätkö mitä?" innostun ja katson ystäväni jännän vihreitä silmiä.

  "No mitä?"

  "Mennäänkö laskettelemaan? Nyt heti! Pyydetään Mikke ja Julius mukaan!"

  "Okei. Hassu, tiedätkö, että sä säkenöit?" ystävä hymyilee ja hieroo olkapäitäni.

  "Tiedän. Oon niin innoissani! Tämä on normaali tunne! Ja siellä sataa ihanasti lunta ja kaikkea! Mennään laskettelemaan! Laskettelukeskus on kahteen saakka auki!" nyökyttelen innoissani ystäväni syleilyssä ja unelmoin lumesta naamalla. Voi, alan täristä innosta, kun ajattelen lumilautaa komerossa.

  "Mennään vaan. Soitetaan saman tien!" ystäväiseni valitsee numeron, näppäilee sen mobiiliin ja höpisee hetken. Tunnen, kun sydän alkaa rytmittää puhelun ja sanojen edetessä. Julius on kotona tekemässä ties mitä, niin kyllä hän varmasti innostuu laskettelusta!

  "Soitan vielä toisen puhelun!"

  "Okei! Soita vain!" katson kiihtyneenä ja kuuntelen, kun ystäväni tekee varausta laskettelukeskukseen.

  Puolen tunnin kuluttua miehet soittavat, että ovat pakanneet kaiken tarvittavan ja lähdemme lähimpään laskettelukeskukseen.

  Pojat ovat varanneet kaksi huonetta, vaikka hotellissa ihmeteltiinkin myöhäistä päähänpistoa. Pääsemme huoneisiimme, laskemme laukut sängylle ja ihastelemme hetken huonetta. Sen jälkeen pussaan Juliuksen kasvot täyteen pieniä suukkoja kaataen hänet sänkyyn. Olo on kuin Duracell-pupulla! Mies nauraa innostuneisuuttani ja toteaa minun olevan humalassa. Väitän vastaan ja kerron tykkääväni hänestä.

  Käyn nopeasti viileässä suihkussa, puen henkselihaalarit päälle, vuoraan itseni pehmeillä lämpimillä vaatteilla, kietaisen takin ja lasketteluhanskat päälle, kypärän päähän, lasit kypärän etuosaan ja valkeat monot jalkaan. Valmis!

  Katson Juliusta, hän on niin komea! Tunnen sydämeni pamppailevan (ehkä olenkin humalassa, vaikken ole juonut alkoholia).

Oih, takka odottaa laskettelun jälkeen sytyttämistä! Sohvapöydällä on avaamaton vaahtokarkkipussi. Jospa pari ottaisi, ei se pussia paljoa keventäisi.

Otan seinän vierestä lumilaudan ja vinkkaan miehelle silmää ennen kuin avaan oven. Julius tulee samalla oven avauksella. Hän vaatetti itsensä samaan aikaan kanssani. Luulenpa, että hän yritti kilpailla, kumpi on nopeampi. Raukkaparka hävisi sen kilpailun. Hänelläkin on hienot vaatteet ja lumilauta.

  "Missäpäin ne hissit ovat?" kysyn ja katselen ympärille silmiä siristäen. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja lumi kimaltelee ihanasti.

  "Tulehan naikkoseni, niin ohjaan sinut sinne", Húlio tarttuu minua kädestä ja seuraan perässä kuin koira hihnassa.

  "En minä ole sokea!"

  Löydämme hissin, oikaisemme itsemme sellaiselle ja oikean kohdan tullen laskeudun alas pöllyävälle lumelle. Ja annan vain mennä! Lumi pöllyää ja kimaltelee, menee välillä naamaan (sitä varten on hyvä olla nämä lasit) ja tekisi mieli tehdä jokin hieno temppu, jos vain osaisi. Kyllä tämä tunne riittää, kun tuntee lentävänsä mäessä, niin pehmeästi lauta kiitää lumella. Alas päästyäni haluan heti takaisin ylös! Ja teenkin niin - monta kertaa, kunnes aurinko laskeutuu ja sää kylmenee.

  Katson alhaalla, kun Lissu laskettelee suksineen minun luokseni. Yhtäkkiä tunnen vatsani menevän ympäri. Hyi olkoon! pitelen vatsaani.

  "Minja? Onko kaikki kunnossa?" Lissu kysyy päästessään luokseni ja nähdessään ilmeeni.

  "Vessa!" juoksen lähimpään vessaan, avaan kopin oven, pytyn kannen ja puklaan lounaan ulos. Voi, olenkohan tulossa kipeäksi. Vatsatautia liikkeellä.

  Halaan hetken pytyn kantta, pyyhin suuni, vedän vessan ja menen peilin eteen katsomaan ei niin punaisia kasvojani. Avaan hanan ja kurlaan vettä, että paha maku menisi pois suusta.

  "Minni. Täällähän sinä olet! Onko jo parempi olo? Olet aika kalpea", Lissu löytää minut.

  "Öh, ykäsin lounaan ulos ja ehkä osan aamiaistakin. Saattoi olla puolikas mandariinikin mukana", vitsailen.

  "Kiitos selonteosta, jota en halua kuulla. Vein sukseni ja lautasi sisälle ja -"

  "Mitä?" kysyn ja Lissu ottaa taskustaan pitkulaisen putkilon.

  "Kävin apteekissa ja ajattelin, josko haluaisit kokeilla. Ethän käynyt pissalla äsken?"

  "Ei pissaaminen ollut päällimmäisenä mielessä juuri silloin. Saattaisi ehkä olla hätä."

  "No ota tämä mukaan."

  Otan putkilon kaverilta ja katson häntä epäluuloisena.

  "Luuletko tosiaan, että minun pitäisi tehdä tämä?"

  "Ainakin se sulkee sen vaihtoehdon pois, jos sulkee. Jos tulos on negatiivinen, niin jäljelle jää ruokamyrkytys tai oksennustauti tai menkat tai mikä lie."

  "Ei minulla ole ollut kertaakaan menkkoja sen jälkeen, kun menetin muistini.. !"

  "Siitä on jo pari kuukautta kulunut."

  "No minä teen sen. Odotatko sinä tässä?"

  "Tottakai. Olen tukenasi."

  Menen takaisin vessakoppiin, istun pytylle, avaan pakkauksen ja lorotan testikohdan päälle.

  'Tiputa ylimääräiset tipat pois. Laita hylsy paikoilleen. Käännä koetikku oikein päin tasaiselle alustalle ja odota 3 min, että tulos on varma' luen ohjeet. Vedän vessan, housut, oven auki ja laitan testitikun oikeinpäin lavuaarin viereen. Pesen käsiä ja olen katsomatta tikkua. Lissu ottaa ohjeen käteensä ja lukee: "'Testipuikossa on kaksi ruutua. Yksi viiva tarkoittaa, että et ole raskaana. Kaksi viivaa meinaa, että olet raskaana.'"

  "Mitä sitten, jos siihen ilmestyy kaksi viivaa?" kysyn ääni hieman väristen ja kuivaan käsiäni.

  "Sitten mietitään, mitä tehdään."

  "Montako minuuttia on kulunut? Kuinka monta viivaa siinä on?"

  "Yksi minuutti on kulunut. Ja se värjäytyy ensin."

  "Voi ei mitä odottamista!"

  Tuijotamme ääneti testiruutuja kahden minuutin ajan, kun viiva värjäytyy ensin toiseen ruutuun...

ja sitten toiseen...

  Raskaana.

13. Luku

"Voi ei! Mitä teen? Mitä minä tee-ee-een??? Lispetti auta!" valitan ja kapsahdan kaverini kaulaan.

  "En minä ole mikään oraakkeli! Sinä se tässä raskaana olet!"

  "Etkö sinä voisi olla minun puolestani?"

  "No en!"

  "Mikset? Etkö halua olla raskaana?"

  "Biologinen kelloni ei vielä tikitä."

  "Tottakai se tikittää! Tulee sinulle kuukautisetkin!"

  "Ei se ole sama juttu!"

  "No voi kakka."

  "Rauhoituhan nyt, hyvä nainen!"

  "Enkä rauhoitu! Miltä sinusta tuntuisi, jos olisit yrittänyt saada lasta, etkä muista kokoonpanosta mitään?"

  "Sekös sinua surettaa? Tehän olette tehneet sen kerran sen jälkeenkin?"

  "Miten sinä tiedät kaiken?"

  "Olen ajatustenlukija, kultapieni", hän näyttää tietäväiseltä.

  Laitan alahuulen väpättämään ja mutisen muuten vain. Yritän näyttää mököttävältä, vaikkei olekaan sen aika.

  On pakokauhun aika!

  Tai en tiedä. Onko?

  "Mitä minä teen?"

  "No ensin sinun pitäisi varmaankin puhua Juliuksen kanssa. Jos se nyt on hänen lapsensa?"

  "Täh? En minä ole pettäjäsorttia, senkin pirunpuhuri! Minä en ala! En halua olla ystäväsi, jos tuollaisia puhut!"

  "Hahah! No selvästi olet ainakin raskaana!" Lisbet nauraa.

  "Tämä ei ole mikään naurun aihe!"

  "Anteeksi, kulta, en voi sille mitään. Olen Neiti Vahingoniloinen. Tai no jos totta puhutaan, sinä olet vaan niin huvittava, kun suutut."

  "Miten kukaan voisi ottaa minua tosissaan, jos olen 'huvittava kun suutun'?"

  "On eri asia, jos olisit oikeasti vihainen."

  "En vaan osaa olla."

  "Niin no silloinkin sinä vain mökötät viisi minuuttia. Senkin optimisti."

  "Senkin... mikälie - pirunpuhuri!"

  "Lopetahan nyt. Jospa mentäisiin miesten luo. He ovat varmaan jo Jäävuori-ravintolassa."

  "Kiva. Mennään sinne syömään jäävuorisalaattia", jupisen.

  Lähdemme vessan pahasesta ulos. Onpa kylmä ilma! Ei ollenkaan niin lämmin kuin vielä muutama tunti sitten. Taivas on synkkä, mutta kello taitaa olla jotain seitsemän kahdeksan paikkeilla. Lähdemme kulkemaan portaita ylöspäin muutamien rakennusten ja löydämme oikean ravintolan. No ei täällä montaa ravintolaa olekaan. Astumme sisään, näemme miekkoset pöydässä lipittämässä olutta ja kerromme vastaanottajalle, että pääsisimme samaan pöytään miesten kanssa, kun ei ole pöytävarausta erikseen naisille.

  "Olisiko pitänyt vaihtaa vaatteet?" supisen Lissulle, kun huomaan, että on vieläkin lasketteluhaalarihousut yllä ja takki kainalossa.

  "Kai sitä voisi, miehetkin ovat ehtineet jossain vaiheessa vaihtamaan kertoimiaan."

  Teemme U-käännöksen ja tunnen selässäni, kuinka miesten pään yläpuolella melkein näkyvät kysymysmerkit. Vähemmästäkin sitä hämmentyy.

  Majamme ei ole kaukana ja huoneistomme ovat vieretysten. Menemme omiin huoneisiimme.

  Vingutan korttia ovessa, jotta pääsen sisään. Mikäs tuossa sängyllä? Missä laukut ovat? Kaapissa tietysti. Miten se mies on niin nopea? En ymmärrä.

  Vai kuinka kauan olinkaan mäessä ja vessassa?

  Heitän ulkovaatteet sängyn päälle ja kertoimet perään, kunnes olen alusvaatteisillani ja avaan kaapin ovet: mitä sitä laittaisi päällensä. No tuo valkoinen ohuehko villamekko, jossa on yläosassa ruskea koristeraita on luultavasti ainoa, mitä otin tällaista tilaisuutta varten mukaani. Vedän hameen päälle ja harmaat sukkahousut jalkaan. Vaihdan monot kevyihin karvabootseihin, joita voi sisälläkin käyttää. Mitähän vielä tarvitsen - jotakin kaulaan. Löydän ruskeat sydänkorvakorut, puisen kaulakorun ja vielä ranteeseenkin nauhan. Onko tämä jo liikaa?

  Mitä ihmettä tukalleni on tapahtunut!? Satuin onnekseni kulkemaan peilin ohi ja tukka on päähän liiskaantunut ja kaiken lisäksi sähköinen. Vedän hiukset löysälle nutturalle, kiinnitän pintaan perhoskorun ja katson hyväksyvästi. Tämän jälkeen ryntään takki kainalossa käytävään, johon Lissukin juuri saapuu.

  "Olemmeko valmiita?" Lissu kysyy näyttäen nätiltä.

  Arvioin häntä päästä varpaisiin hymyillen: "Tämän valmiimpi kukaan tyttö ei voisi olla."

  Kävelemme käytävää pitkin takaisin ravintolaan päin rauhassa, kunnes Lissu töksäyttää: "Miten aiot kertoa?"

  "Mitä? Voihan himputti! Ehdin hetkeksi jo unohtaa!"

  "Mahtaakohan lapsesta tulla yhtä hajamielinen kuin sinusta?"

  Hymähdän ja tönäisen kaveria kevyesti olkapäähän. "Sä olet pöhkö."

  "Sä olet pöhkömpi!" Lissu hymyilee ja tunnen kuumotusta poskissa.

  Voi ei, mitähän tästä raskausajasta tuleekaan: ei vieläkään hajua mistään ja tunteet ovat jo nyt ihan sekaisin (tai olen aika herkkä muutenkin, joten mikä nyt olen? Superherkkä?) Aika näyttää! Aika näyttää.

Miten tämän asian kertoisi Juliukselle?

  Olemme saapuneet pähkäilyni aikana ravintolaan ja pöytämme ääreen miesten luokse. Istuudumme.

  "Mikäs tytöt on noin hiljaiseksi vetänyt?" Mikael kysyy. Olemmeko siis aina äänessä?

  "Olen raskaana!" töksäytän. Se vain hyökkää suusta kuin limainen sammakko. Parempi kai näin kuin odottaa kiusaantuneena oikeaa hetkeä, koska joskus hiljaisuutta ei vain synny ja kiusalliseen hiljaisuuteen on kiusallista sanoa kiusallisesta aiheesta mitään, mikä saa entistäkin kiusaantuneemmaksi.

  "Öh..? Ai?" Mikael on hämillään ja katsoo Juliuksen reaktiota niin kuin me kaikki. Lissu silittää selkääni.

  "Tuota... mitä sinä oikein sanoit?" Julius kysyy hetken hiljaisuuden jälkeen selvästikin pöllämystyneenä.

  "Kerroin olevani ras-kaa-na", koetan selventää hitaasti lausuen.

  "Mutta M-I-T-E-N?" mies levittelee käsiään niin että baarituoppi meinaa tipahtaa hänen kädestään.

  "No siis kun mies ja nainen ovat ilman rihman kiertämää ja suorittavat..." aloitan.

  "Hei, Minja, kyllä Julius tietää sentään, miten se tehdään", Lisbet supattaa minulle puoliääneen.

  "No mitäs kysyi sitten!"

  "Hehheh, tässä on selvästi sulateltavaa! Jospa tilattaisiin ruoka näistä hienoista listoista ja syötäisiin kaikessa rauhassa. Se voisi keventää tunnelmaa?" Mikke ehdottaa. Hän osaa hyvin aukaista tilanteen.

  "Niinpä! Täällähän voisi olla vaikka mitä herkullisia gourmé-aterioita alla pollo!" Lisbet ehdottaa.

  "Kulta, pollo on kanaa", Mikke iskee silmää naiselleen.

  "Oli mitä oli. Italiaa en osaa, enkä luultavasti tule koskaan opettelemaankaan, joten sen ei ole väliä."

  "Mm, täällähän on vaikka mitä mössöjä ja namiskuukkelia!" hihkaisen naama kiinni menussa.

  "Koita, Minsku, rauhoittua, vaikka syötkin nyt kahden edestä", Lissu nauraa. Juliuskin näkyy hymyilevän.

  "Niin! Kahden edestä! Ajattelepa sitä, miekkoseni! Ei haittaa, vaikka lihon, koska se on hyväksi vauvalle."

  Ihmettelen edelleen tunnelmaa, joka on hieman vaivautunut - nauru ei sitä kireyttä tunnelmasta poista. Nauraminen tekee tässä kohtaa tunnelmalle niin kuin puuteri kasvoille: peittää, muttei piilota kokonaan näkyvistä. En usko, että kireys johtuu vauvauutisesta. Siihen saa tottua vielä seitsemästä yhdeksään kuukauteen, riippuu vähäsen, kuinka pitkällä raskaus on. Mikä tekee nämä kolme kireäksi - no paitsi Lissun, mutta hänkin tuntuu välillä hieman nostavan kysyvästi kulmaansa. Onko käytöksessäni jotain vikaa? Eivätkö he ole tottuneet minuun tällaisena? Minkälainen tahansa minusta olikaan tullut ennen onnettomuutta, niin tällainen olen nyt ja he saavat tottua siihen.

  Saamme alkupalaksi patonginpaloja, joita voi kastaa eri kastikkeisiin ja dippeihin. Mikke tilaa itselleen Cremoso mediterraneon eli eräänlaisen välimerellisen risoton ja Elisabet tilaa Cremoso de pollon ehkä vain piruillakseen Mikelle. Julius tilaa yhteisaterian meille, johon sisältyy kokonaisena paahdettu kananpoika Kuninkaankastikkeella, suloisen makeita höyrytettyjä hedelmiä, paahdettuja pähkinöitä ja kasviksia. Kaikki muut juovat ruokansa kanssa valitsemaansa viiniä ja minä tyydyn lipittämään vettä.

  Tilaamme vielä jälkiruoat niin, että jokainen valitsee yhden jälkiruoan, ja sitten ne kaikki kannetaan samaa aikaa pöytään. Laitamme ne pöydän keskelle kaikkien ulottuville, että kaikki saavat maistaa kutakin omalla lusikallaan - eipä tarvitse olla kateellinen ja ruikuttaa siitä, että toinen valitsi paremman herkun. Tilaamamme herkut ovat panna cotta, lime-valkosuklaajuustokakku, muhkea omenatorttu vaniljakastikkeella ja suussasulava mehevä mutakakku.

     Tulemme ruoasta niin täyteen, että maksujen jälkeen suuntaamme huoneisiimme koisimaan. Huoneeseen tultuamme heitän vaatteeni tuolille, puen päälleni kevyen flanelliyöpaidan, käyn pesemässä hampaat, pyyhkimässä naaman ja vihdoin sukellan untuvapeiton alle.

  Kuuntelen, kun Julius valmistautuu yöpuulle hampaita harjaten ja pirskottaen vettä naamallensa. Masussani on tyytyväinen olo ja mieleni on jossain harmonian rajamailla. Laitan käden vatsani päälle ja ajattelen, että masuasukkihan se on laittanut minut hieman pyöristymään (ei millään pahalla, mutta olen ollut 'pyöreämpikin' eli mielestäni olen edelleen laiha). Julius sammuttaa valot ja sukeltaa omalle puolelleen peiton alle. Tunnen hänen lämpönsä lähelläni selkääni vasten ja hän laittaa kätensä oman käteni päälle, joka on vatsan päällä. Ehkä hän sittenkin hyväksyy tämän vauvaidean kaikessa hullunkurisuudessaan - ehkä minäkin ymmärrän sen pian.

  "No, minkä nimen annamme lapselle?" mies supattaa korvaani.

  "Hölmö mies, eihän me tiedetä vielä pikkuisen sukupuoltakaan. Ja ajattele, jos tuleekin kaksoset."

  "Mitä? Kaksiko? Mutta eihän me..."

  "Rauhoitu, ukkoseni. Minä vain kiusaan sinua."

  "Hyvää yötä, rakas."

  "Hyvää yötä."

14. Luku

Raskaus on lähtenyt hyvin alkuun ja olen hieman pyöristynyt vatsan kohdalta. Olemme käyneet Juliuksen kanssa neuvolassa ja siellä on kehotettu syömään mielihalujen mukaan, kerrottu kielletyistä ruoista ja sanottu kaiken olevan hyvällä mallilla. Olen ostanut kirjakaupasta raskaudesta ja elämän alkuajoista kertovan opuksen. Olen myös alkanut kertaamaan kätilöopintokirjoja ja leivonnaiskirjoja : leipomoissamme on tehty omat sisäiset leipomuskirjat, joissa kerrotaan leipomusten ja erikoisjuomien ohjeet. Kirjaa ei kaupitella yleisesti, vaikka asiakkaat ovatkin joskus halunneet tietää ohjeiden salaisuuksia ja jopa maksamaan niistä, mutta silloin ohjeet voisivat levitä kuin kulovalkea, eikä meillä olisi välttämättä niin paljon asiakkaita enää. Tai saattaisi ollakin, kuka tietää.

Ihmeellisintä on, että kun luen niitä tekstejä, niin minulle tulee välillä takaumia, muistikuvia leivosten luomisesta ja työharjoittelusta kätilöopintojen aikana. Tohtorisetä on mielissään, kun muistini alkaa palautua. Harmi, ettei muilta alueilta muisti tunnu palautuvan. Harmi, etten ole kirjoittanut päiväkirjaa, se auttaisi suuresti. Onneksi ihmiset käyttäytyvät normaalisti, että voin tutustua uudestaan, eivätkä laita pahakseen, vaikka kysyisin kysymyksiä, joiden vastaukset minun pitäisi tietää. 'Kuinka voisitkaan tietää, kerromme mielellämme', yleensä viitataan kintaalla asialle. Ja voihan mielipiteet ja mieltymykset aina muuttua, joten toisinaan onkin ihan uutta tietoa. Onneksi he eivät sano tapaan "Et kai voisikaan tietää, kun olet pääkoppasi lyönyt". Minulla on hyviä ystäviä.

Viime aikoina on ilmennyt pientä aamupahoinvointia, muttei mitään, mikä olisi yltänyt pöntöstä alas. Rautavatsasta on hyötyä, vatsatautikin tuli sairastettua viimeksi 13 vuotta sitten. Ja olo on kyllä muuten aivan loistava! Tosin minun tekee mieli ihan ihmeellisiä ruokayhdistelmiä, kuten suklaakeksiä kastettuna barbeque-dippikastikkeeseen tai salmiakkikastiketta tofunakin päällä (ei kyllä mitään hullumman makuisia, ehkä voisin ehdottaa leipomoihin joitain uutuustuotteita).

Nyt olen yksin kotona, Julius on lähtenyt töihin ja pidän ns opintovapaata eli opiskelen asiat uusiksi. Olen kertonut työkavereillekin takaumista ja he ovat olleet innoissaan, että pian pääsen kunnolla takaisin töihin. En kyllä ole varma tuosta kätilön työstä, kun oma vauvakin on tuloillaan ja jos totta puhutaan, niin veren näkeminen ei tee mitenkään hyvää (vatsaan meinaa tulla sirkus, kun näen veren virtaavan). Kai veren näkemiseenkin ajan myötä tottuu, mutta luulenpa, ettei raskaana ollessa ainakaan, kun tunteet ovat pinnassa ja aistit vahvistuneina. Erotan hajuista ja mauista jopa yksittäisiä ainesosia, kaikki on todella herkullista (takamuskin on hieman pyöristynyt syömishimoni takia, mutta onneksi Julius ei ole huomauttanut asiasta - pelkää ehkä saavansa korvatillikan).

Tekisi oikeastaan mennä kahvilaan töihin, lounastauollakaan ei tarvitsisi lähteä pois paikalta. Viihdyn kyllä todellakin molemmissa kahviloissa, varsinkin Pisarassa. Olen huomauttanut työntekijöille, että minultakin saa periä leivoksista, suolaisista ja juomista maksua, etten syö koko vitriiniä tyhjäksi.

Hmm, taidankin mennä kahvilaan aamiaiselle tai oikeastaan brunssille. Joku välimuoto, kello on puoli kymmenen. Venyttelen itseni ylös sängystä ja menen katsomaan vaatekaappia. Vatsa murisee siihen malliin, että pitäisi pitää kiirettä.

Talvivaatteet joutivat talviteloille yli kuukausi sitten. Kaapissa roikkuva kesähellemekko kutkuttaa ilmavuudellaan ja pirteydellään. Ehkei siellä ole ihan kesämekkokeli, vaikka onkin kesäkuun alku. On kyllä kuuma, mutten halua tulla kipeäksi. Siis minulla on kuuma, ulkomittari näyttää kuuttatoista astetta.

Valitsen kelta-korallin värisen t-paidan ja vihreät joustavat caprit. Kohta pitäisi hankkia varmaankin äitiysvaatteita, kun vaatekaapissa olevat kledjut meinaavat käydä liian pieniksi. Toivottavasti saan itseni mahtumaan niihin raskauden jälkeen, raskaana ollessa ei tarvitse ajatella linjoja, vaan vauvan ja tulevan äidin hyvinvointia.

Nappaan pöydältä banaanin matkaan, naulakosta farkkutakin päälle ja sujautan jalat lipokkaisiin. Avaan oven, menen ulos ja rappusia alas. Tekee mieli liikkua selkä ja jalat vetreiksi: nukuin hyvin, mutta hieman väärässä asennossa.

Pisaraan on neljä korttelia matkaa, taivaalla vähän pilviä ja aurinko paistaa. Ihanaa nähdä kaupunki lämpimänä ja vihreänä. Mussutan banaanin, ettei ala matkalla heikottaa ja kävelen reippain askelin kadunkulmat. Siellä se on! Upea, lämpimän näköinen Pisara-kahvila, joka on sisustettu herkullisin värein. Terassillekin on laitettu tuolit ja pöydät. Se on kesä nyt!

Astun sisään ovesta ja heti minua tervehditään: "Hei, Minja, olet aikaisessa tänään!" Tervehtijä on tiskin takana seisova Melinda, pienikokoinen, pähkinänruskeasilmäinen ja ihastuttavan pirteä tyttö, joka on laittanut raidoitetut hiuksensa leteille. Hänellä on aurinkopisamia kasvoillaan.

"Juu, tulin tänne syömään aamupalabrunssin, kun ei yksin kotona viitsinyt olla", hymyilen ja jostain syystä punastun sen kerrottuani.

Melinda nostaa tiskin takaa tarjottimen ja asettaa siihen lasin, kahvikupin, haarukan, lusikan ja veitsen. Annan hänelle maksun ja lähestyn aamiaispöytää, josta löytyy, muroja, jogurttia, tuoremehuja, kahvia, maitoa, piimää, juustoja, kananmunia, suklaacroissanteja, tuoretta moniviljaleipää, hunajaa, puuroa, mysliä, hedelmiä, marmeladia, voita, leikkeleitä ja vaikka mitä! Massu kurnahtaa tyytyväisenä ja odottavana, taputan sitä hellästi, otan pöydästä vähän kaikkea tarjottimelle ja valtaan ikkunan viereisen nurkkapöydän. Kahvilassa on lisäkseni vasta kaksi asiakasta. Ei mikään ihme, kun on aikainen arkinen aamupäivä. Hörppään smoothieta ja maistan suklaacroissantia, kun puhelin soi. Äiti soittaa: "Hawoo?"

"Hahah, oletko sinä syömässä?" äidin ääni helähtää langan toisesta päästä.

"Wjoo, oon Pisawassa" sössötän luuriin. Ehkä pitäisi nielaista välillä.

"Ahaa! Kasvatat itsellesi pian juuret sinne."

"Nngh."

"No mutta niin, olihan minulla asiaakin. Ollaan pojan kanssa nyt kaupungilla ja mietittiin, haluaisitko tulla kanssamme käymään Kauppahallissa?"

"Voisihan sitä tullakin, syön vain ensin."

"Tulemme hakemaan sinua."

"Tiedät, mistä minut löytää."

"Jep jep, nähdään kohta!"

En voi olla hymyilemättä puhelun jälkeen. Äiti on aina vain niin - no äiti on äiti.  

15. Luku

Ihanaa, kun kevät on tuloillaan kovaa vauhtia. Vielä täytyy hetken pitää lämpimiä vaatteita päällä, mutta kaikki lumet ovat sulanneet lukuunottamatta joitain kinoksia. Pitäisiköhän auttaa kevättä ja mennä hyppimään niihin kinoksiin. Puut ovat jo pienissä silmuissa. Ehkäpä kuukauden päästä kaikki on ihan vihreää.

Lissu on pyytänyt minua seurakseen pystykuppilaan ja Juliuskin halusi mukaan. Se on ns sporttibaari, että jos hän ei jaksa kuunnella naisten juttuja, niin ainahan hän voi katsella jotain ottelua.

Saavumme yhdeksän aikaan edellä mainittuun pystykuppilaan ja löydämme baaritiskille. Lissu tilaa päärynäsiiderin, Julius oluen ja minä vesilasin ilman jäitä (ja tottakai veden sinne myös). Etsimme kolmelle sopivan pöydän ja linnoittaudumme siihen. Höpötämme kuulumisia, rupattelemme niitä näitä ja pelaamme yhtä lautapeliäkin. 

Kuppilaan on alkanut tulla enemmän porukkaa, minkä takia peli pitääkin lopettaa, koska emme jaksa selittää huutaen toisillemme.

Me tytöt käymme vessassa, jonka jälkeen Juliuskin käy vessassa ja palaa pöytään viskilasin kanssa.

"Hei, meillekin lisää juotavaa!" huudahtaa Lissu, jolloin nousemme ja vyörymme baaritiskille jättäen Juliuksen vahtimaan tavaroitamme.

"Hei, minä otan persikkalonkeron ja kaverille appelsiinimehu", Lissu kertoo baarimikolle toiveensa.

"Oletko kuullut, että alkoholi lihottaa?" ystäväni viereen baaritiskille juuri pyyhältänyt mies kysyy Lissulta.

"Kyllä olen, mitä siitä?"

"Ajattelin vain kertoa, omaksi parhaaksesi."

"Omaksi parhaakseni? Miten niin omaksi parhaakseni? Olenko muka lihava?" Lissu tivaa.

"Näyttää hieman ylimääräistä elopainoa sinulla oleva", mies tokaisee.

"Hei, katso vain omaa napaasi", puutun puheeseen.

"Kerroin vain rehellisen mielipiteeni."

"Eikä kukaan edes kysynyt", Lissu hymähtää.

"Näyttää sinullekin olevan tullut vähän vatsaa. Siksikö olet vesilinjalla?" miekkonen kysyy minulta.

"Anteeksi vain, mutta satun olevan raskaana!" puuskahdan ja tunnen, kuinka sisällä alkaa pikkuhiljaa kihistä. 

"Olisi hyvä, jos kaverisikin olisi raskaana, muuten hän on vain pelkkä läski!" ukko naurahtaa, huomaan sivusilmällä kaverin pahastuneen ilmeen ja sisälläni kuohahtaa.

En huomaa oikein, mitä tapahtuu, kun tunnen sormeni painuvan nyrkkiin, käden vetäytyvän taakse ja yhtäkkiä rystysteni osuvan ilkkuvaa ukonketaletta vasemman poskiluun ja nenänvarren välille. Mies kaatuu lattialle luultavasti enemmän ihmetyksestä kuin fyysisestä voimasta.

"Minja!" Lissu henkäisee.

"Vitsi, että olet älytön mukiaivo! Tulet tänne vain haukkumaan ystävääni piilottaaksesi omaa huonoa itsetuntoasi ja purkamaan siitä johtuvaa turhautumistasi? Miksi? Miksi!" ystäväni tarttuu minua kädestä, koska luultavasti pelkää minun käyvän miehen kimppuun. Tekisi kyllä mieli.

Kuppilassa on jotenkin pysähtynyt tunnelma: ihmiset ihmettelevät tilannettamme, kunnes vartija tulee ja vie miehen pois. Hyvin tehty, vartija, koska ukko se todellinen kiusanhenki oli.

"Mitä oikein tapahtui?" Julius saapuu paikalle, eikä ollut nähnyt tilannetta, koska oli istunut seinämän takana kauempana.

"Sinun urhea vaimosi antoi herra 'mukiaivolle' naamaiskun", Lisbet kertoo.

"Kovakalloinen idiootti se oli", sanon ja heilutan kättä, jolla tuli lyötyä. "Oletko sinä kunnossa, Lissu?"

"Voi sua, Minja. Olen kyllä kunnossa, mutta sinä olet kyllä todella hurja", Lissu kapsahtaa halaamaan minua. "Kiitos."

"Miksi sinä oikein löit sitä miestä?" Julius kysyy minulta.

"Se haukkui Lisbetiä ylipainoiseksi", kohautan hartioitani. 

"Niin, mutta miksi löit?"

"Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Taputtaa päälaelle?"

"Taitaa johtua raskaushormoneista" Lissu toteaa.

Julius naurahtaa: "Toivottavasti en vain onnistu suututtamaan sinua", hän sanoo ja pussaa päälakeani.

"Joo, kannattaa varoa oikeaa suoraa" Lisbet hihittää.

"Niinpä kai.." totean hämilläni ja tunnen poskilla kuumotusta.  

16. Luku

Lääh lääh lääh! On heinäkuu ja ihan tukalan kuuma! Suoraan sanoen ihan hemmetin kuuma! Tiedän kyllä, että heinäkuussa on muutenkin ihanan lämmin ja toisinaan tekee mieli pulahtaa veteen virkistäytymään, muttei se ole mitään tähän oloon verrattuna. Ahdistaa tämä masuasukin suuri asunto. Ei mikään ihme, että raskaana olevat naiset aina valittavat kuumuutta kesäisin ja tukalaa oloa, koska tämä toden totta on tukalaa. Ja vielä yli kuukausi pitäisi tätä kestää.

   Kaiken tämän kuumuuden lisäksi vielä hikoilen. Nuorempana mietin, onko minussa jokin vika, kun en edes saunassa oikein hikoillut, mutta nyt kyllä hikoilen senkin edestä. Hikoilen kuin sika pienenä - vai miten se menikään.

Minulla on kevyt harsomainen hihaton paita ja hame ja sandaalit, mutta tunnen, kuinka hiki vain valuu selkää pitkin ja naamanikin on alkanut kukkimaan, kun koko ajan pitää pyyhkiä hikikarpaloita pois. Onneksi mieheni rakastaa minua siitä huolimatta. Kyllä varmasti rakastaa!

   Ja voi sitä nesteen määrää! Ramppaan jatkuvasti vessassa, kun lapsi painaa rakkoa, mutta juon kyllä myös koko ajan, kun on niin kuuma. Ei auta, että toimistossa istun koko ajan tuulettimen edessä, on silti kuuma. Ehkä pitäisi muuttaa jääkaappiin asumaan.

Kyllä, toimistotöitä siis. Tai ei nyt toimistotöitä, istun sairaalan vastaanotossa. Kätilönä toimisin tosi hyvin, mutta kun he eivät halua minun nostelevan mitään (pelkkä tekosyy) ja tämä mahakin alkaa olla tiellä. He ehdottivat kyllä, että aloittaisin jo äitiysloman (pari viikkoa liian aikaisin) mutta minä sanoin, että haluan olla töissä, joten he istuttivat minut vastaanottohenkilön penkille (pelkäävät kai minun saavan jonkin hormonijohteisen raivonpuuskan - ei kai sentään). Voisin kyllä tosiaan lähteäkin lomalle. Tai sitten voisin mennä toiseen kahvilaan töihin (tai muuten vain pyörimään ja syömään vitriinin tyhjäksi).

Olen hieman innoissani myös siitä, että kolmas kahvila on melkein avattu, hurraa! Sillä tosin ei ole vielä nimeä.

    Lähdin siis juuri töistä ja ulkona paistaa aurinko. Kävelen kauppaan, koska en omista autoa, enkä tosiaan aio missään kuumassa saun- ..bussissa istua. Kävelen ihanan puiston läpi ja katselen, kun lapset leikkivät puistossa erilaisissa vempeleissä. Napero potkii mahaani.

  "Älä huoli, kyllä sinäkin pääset joskus puistoon leikkimään, kunhan vähän ensin kasvat. Sitten kun osaat kävellä, sitten pääset puistoon", kerron kummulle ja silitän sitä. Niin hassua olla raskaana, mutta olen kyllä jo tottunut siihen, että tuntee pienen ihmisen sisällään. Se on todella ihmeellistä! No voihan, pyyhin kyyneleen silmäkulmasta, kun sellainen päätti sinne karata.

   Kävelen puiston läpi ja ihastelen valtavan suuria lehteviä puita. Kuinkahan vanhoja nämä puut mahtavat olla, ei voi tietää. Varmastikin minua vanhempia, koska ovat niin korkeita ja paksuja.

 Pysähdyn katselemaan ankkoja lammella ja sorsia ja joutsenia. Täällä on sellainen lintupuisto. Pieniä kilejäkin siellä on vähän kauempana. Kili-kili-kili! yritän saada sitä tulemaan luokse. Tarjoan matkalla järsimääni porkkanaa aidan raosta ja sain yhden huomion puoleeni, jee! Mutta voi kauhistus, itsepäinen hanhi tuli ja söi sen kilin edestä. Pehkanan vaakkuja, se ei ollut sinun porkkanasi vaan kilipukin! On täällä muutama kanikin. Ihme, miten ne kaikki tulevat toimeen keskenään, paitsi tuo pahuksen pyrstöhyyppä-rosvo. Saatpa nähdä, jonain yönä, kun nukut, niin kilipukki tulee ja puskee sinut lammikkoon. "Ha-ha-ha!"

  Jatkan matkaani sanottuani heipat kileille ja muille asukeille paitsi sille hölmöläisvaakkujalle, sille näytän kieltä. Kauppa ei ole enää kaukana. Bussipysäkki, pyöräparkki, liukuovi. Jee, olen sisällä! Ai mitä kivaa siinä on? Kaupassa on kiva käydä ja voi hertsinduudelis, kun pääsen maito-osastolle asti, niin pitää malttaa tekemästä iloista tanssia: siellä on viileää!

   Otan ostoskärryn, laitan sinne kapsäkkini ja menen portista sisälle. Hmm, kosmetiikkatuotteita: tarvitsenkin uuden purkin hoitoainetta. Ja voi että tätä tuoksua tässä saippuapurkissa (tämä on jokin uutuus - menee kärryyn). Hmm, kengät kyllä hieman hiertävät, mutta en tarvitse kyllä uusia vielä (toivottavasti minusta ei tule ihan lättäjalkaa, sanovat raskauden voivan suurentaa jalkoja)

Oi, tuota leffaa en olekaan nähnyt vielä! Ei en ota, mutta pattereita puuttuu, ne voi laittaa siihen sähköhammasharjaan, jonka viimeksi ostin. Pitäisiköhän ostaa tuuletin - ei, meillä on kotona tuuletin ja iso onkin, kun se hankittiin valitettuani tarpeeksi.

  Voi ei, miten minä tänne päädyin: lastenvaateosastolle. Tällaiset osastot minun pitäisi kiertää kaukaa. Miten ihana pieni potkupuku, siinä on autojen kuvia! ja voi mikä pitsimyssy pirpanalle! onko tuo todellakin nallepuku? Pidän söpöä hametta vatsaani vasten (en tiedä, mistä se reaktio tulee) ja unelmoin pirpanalla sellaisen. Emme tosin ukon kanssa tiedetä, kumpi on tulossa, tyttö vai poika, koska emme halunneet tietää. Siksipä tuleva lastenhuonekin on sisustettu aika neutraalisti. Kyllähän tarvittavat tykötarpeet ehtii nopeasti hankkia lapsen synnyttyä. Mutta on ihanaa, kun on yllätys tulossa: emme tiedä, minkä näköinen vauva on, minkälainen hän on, emmekä edes sukupuolta. Tiedämme vain, että hän on täysin terve ja ihana ja ihan kokonaan oma. Periaatteessa voisin sanoa vähän jo tuntevani vauvan, koska hän kasvaa sisälläni.

  Oho, huomaan nakanneeni kärryihin vaaleansinisen bodyn ja suloisen vaaleanvihreän paidan, jossa lukee 'äidin kulta' (mautonta, ehei) saapuessani leipä-osastolle. Mm, poppari-nimistä leipää, tehty maissista. Millaistakohan maissileipä on? Maistuukohan se popparilta? Ei auta kuin ottaa selvää. Ja myös jälkiuuniruisleipää, sitä on kiva jäystää. Hmm, tekee mieli sulatejuustoa. Pakko saada mustikkapiirakkaa! Ja paljon heviä: banaania, mansikoita, kiwiä, pepinoa, omenoita, viinirypäleitä, päärynöitä, klementiinejä, tomaattia, kurkkua ja avokadoa.

   Yritän hillitä itseni, mutta vaikeaahan se on ja neuvolassa sanottiin, että mitä turhia, kunhan vain välttää tiettyjä ruokia, niin keho kyllä kertoo, mitä haluaa. "Tahtooko vauva suklaata?" kysyn masultani ja se sanoo 'grmurr'. Ehdottomasti kyllä.

  Voih, taivas! Olen saapunut maito-osastolle! Absolute heaven! Täällä on viileää, ihanaa, iho nousee kananlihalle. Otan pari maitopurkkia, eri makuisia jogurtteja, viiliä, raejuustoa, (oi piparirahkaa!), piimää, margariinia, appelsiinimehua, omenamehua, kaakaota, hyvännäköistä töhnää.

  Pääsen jatkamaan matkaani maito-osastolta pakasteiden ohi (nappaan pari pussia pakastemarjoja sekä jäätelön) ja olen juuri ohittamassa karkkiosastoa, kunnes silmiini osuu jotain kiehtovaa. Huomaan hetkessä olevani hyllyn edessä, toisessa kädessäni pussi ja toisessa lappauslapio. Ei tämä olekaan irtokarkkihylly, vaan exotic-snacks-hylly. Nam-nam, mitä herkkuja! Osan pitäisi olla luomua. On pähkinöitä sellaisenaan, suolattuina, maustettuina ja kaikkein parasta: päällystettynä jollain makealla. Otan eri pähkinöitä ilman suolaa, mustikkajogurttipäällysteisiä myslipaloja, luomulakritsia, kanelisuklaapäällysteisiä manteleita, kookospuolipalloja, valkosuklaapäällysteisiä salmiakkeja, tiramisupähkinöitä, tummalla suklaalla päällystettyä kuivattua viikunaa ja vaikka mitä!

   Tyytyväisenä olen menossa kassalle, kun kävelen vielä lehtihyllyn ohi. Jos kerran aloitan huomenna lomani (pitäisi varmaan soittaa, etten tule enää huomenna), niin tarvitsen lukemista. Hei tuosta on uusi numero ilmestynyt, jihuu! Miten kiva sarjakuva! Eli myöhemmin luvassa virvoketta ja snackseja, jäätelöä ja mustikkapiirakkaa riippukeinussa pihalla puun varjossa. Mitkä juhlat!

   Saavun kassalle, jossa on pari ihmistä ennen minua. Katselen edessäni seisovaa kiharapilvitukkaista mummoa. Hänellä on vain muutama ostos korissaan. Hymyilen ja mummo sattuu katsomaan minua juuri silloin, joten katseemme kohtaavat. Hän katsoo minua silmiin, ostoskärryäni, mahaani, uudestaan ostoskärryäni ja taas silmiini.

  "Olisitko halunnut mennä ennen minua, sinulla näyttää olevan kuuma?" hän ehdottaa ystävällisesti ihanan rahisevalla äänellä.

  "Ei tarvitse, tehän olitte minua ennen jonossa, joten te saatte ostaa ensin."

  "Hyvä sitten. Voi, kuinka kauan vielä pikkuisen maailmaan tuloon?" hän kysyy, tulee lähemmäksi ja koskettaa mahaani. Ei se mitään, ettei hän kysynyt lupaa koskettaa, hän käyttäytyy niin kuin ennen oltiin - ei turhia kursailtu.

  "Puolitoista kuukautta", kerron hänelle. Hän tuoksuu hyvältä.

  "Voi mummun pikku nassukka siellä!" mummo taputtaa mahaani. "Anteeksi, ei ollut tarkoitus", hän vetää kätensä pois.

  "Ei se mitään. Voit olla hänen mummunsa, jos tahdot", minulta pääsi ajatukset sammakkona suusta. Mitä oikein ajattelin?

  "Anteeksi kuinka?"

  "Hänellä ei ole toista isoäitiä elossa, joten voisit hyvin olla hänen mummunsa, jos haluat", ehdotan miettimättä.

  "Voi kun se olisi ihanaa! Olisi ihanaa olla mummusi", hän kertoo vatsalle.

  "Anteeksi, rouva, te olette seuraava", kassaneiti huikkaa mummolle.

  Katselen hetken mummoa ja sitten päässäni pälkähtää, että olen saattanut törmätä häneen kerran aiemminkin. Mummo lataa ostoksensa hihnalle, maksaa, nostaa ostoksensa laukkuun ja antaa minulle paperilapun. "Tässä on numeroni, voit edelleen tulla milloin vain käymään", hän visertää ja vinkkaa silmäänsä. Mahtoiko hänkin muistaa minut? Tunnen hymyn leviävän korviini, heilutan naiselle heipat ja alan lastaamaan tavaroita yksitellen kärrystä liukuhihnalle ja pari muovipussia perään. Maksan ostokseni, laitan tavarat kärryissä oleviin muovipusseihin ja katson hetken kahta täyttä muovikassia. Otan puhelimen laukusta ja valitsen numeron.

  "Hei, kulta, missä olet? Voitko tulla hakemaan minut kaupasta, minulla on kassit täynnä!"

17. Luku

Istun asuntomme erkkeri-ikkunan syvennyksellä. Muistan aina unelmoineeni sellaisesta. Katselen ulos kaunista maisemaa, olen korkealla kattojen yläpuolella. En kauhean korkealla, ettei alkaisi pelottamaan, mutta olen tottunut jo korkeuksiin. Eikä enää iho mene kananlihalle. Sisällä on lämmin, ikkunoissa on hyvä eristys ja ne ovat tuplalasitetut ihanat ristikko-ikkunat. Sisällä on vähän lämpimämpi myös siksi, että olen sytyttäny takkaan tulen. Olen aina unelmoinut siitäkin. Takka, erkkeri-ikkuna ja sauna samassa asunnossa on todellinen unelmakoti.

   Hymyilyttää. Olen äitiyslomalla, ihan uskomatonta! Laskettu aika on kolmas joulukuuta, alle kuukauden päästä. En koskaan ajatellut, että saisin joulu-lapsen, mutta minkäs teet, kun asioita ei voi tietää ennalta.

  Alle kuukauden päästä maailmaan ponkaisee... poika tai tyttö, enpäs kerrokaan. Oikeastaan en itsekään tiedä, tykkään sen pysyvän salassa. Juliuskaan ei halunnut tietää, koska minä en halunnut. Olisihan se vähän tyhmää, jos toinen tietäisi ja toinen ei. En tiedä, pitäisikö siitä ottaa selvää lastenhuoneen sisustusta ajatellen. Huone, jota aloimme kuukausi sitten sisustamaan, on täysin neutraali, valmis tyttöä tai poikaa varten. Voihan sitä aina lisätä asioita, kun tietää, kumpi on kyseessä. Tai sitten ei. En ala pojalle barbeja tyrkyttämään tai tytölle autoja, jos hän ei itse niistä tykkää. Ja vanhempana hän saa olla itse mukana päättämässä uudenlaista sisustustyyliä. Tällä hetkellä se on suloisen pehmeä tunnelmaltaan ja väritykseltään lämmintä beigeä ja kermanväristä suurimmaksi osaksi. Siellä on kehtosänky, pieni lipasto, lamppu, verhot, taulu, kirjahylly, joka on täytetty muutamalla kirjalla ja lelulla, iso pehmeä tuoli jonka päällä on ihana pehmeä tilkkutäkki ja rahi sen edessä, johon voi nostaa jalat. Vauvan sängyssä odottaa nalle sekä pupu. Ei tarvitse odottaa enää kauaa.

   Maistan kielen kärjellä suolaista ja makeaa, kun kyynel on tipahtanut toisesta silmästä. Voi, hyvä vain että laittoivat minut lomalle, etten kulje kaikkialle nessupaketti kainalossa. Tämä on jo kolmas herkistymishetki tänään. Ensin oli herätessä yksin, koska Julius on työmatkalla. Hän kyllä palaa tänään takaisin, en vain tiedä, mihin aikaan.

  Toinen herkistyminen oli juuri hetki sitten tässä erkkeri-ikkunalla, kun join kuumaa glögiä ja luin kirjaa nimeltä Pieni kangaskauppias. En oikeastaan herkistynyt kirjalle, vaan glögin maulle, jota ensimmäistä kertaa tänä talvena maistan ja joulun alun tunnulle. Mutustellun piparin murusia löytyy punaisen villatakkini etumuksesta. Myös takka, kynttilöitä takan edustalla ja tänään ripustamani talvivalot parvekkeella. Ilman raskauttakin tämä kaikki laittaisi ihmisen herkistymään.

  Voi ei! Neljäs vollotus taitaa alkaa ihan juuri: ensilumi on saapunut... Ensilumi on saapunut! Ihanaa! Korkealta näkyy, kuinka suuret pulleat lumihiutaleet sataa kuin höyhenet valkopilviselta taivaalta. Tunnen kyyneleen ja toisen ja kolmannen. Pato murtuu. Ihana ensilumi! En missään nimessä haluaisi ikinä sitä jäädä näkemättä. Joka vuosi se on yhtä ihmeellinen, yhtä kaunis. Silitän suurta vatsakumparetta ja tunnen potkaisun.

  "Sinä olet talvilapsi, murunen", kuiskaan kumpareelleni ja saan vastaukseksi toisenkin potkun. Taisi olla päiväunilla ja juuri herätä. Hymyilyttää. Ja itkettää. Samaa aikaa. Ei voi mitään.

18. Luku

  "Julius! Voisitko tulla tänne vessaan?" kuulostelen hetken. "Julius?"

  "Niin, kulta?" mies pelmahtaa paikalle, oli kai pelailemassa.

  "Voisitko niin ystävällisesti ajaa säärikarvani?" hymyilen sievästi ja ojennan hänelle karvanajogeelipullon ja höylän. Säärikarvani kasvavat ihan hulluina raskauden myötä, kun taas hiukset tuntuvat elävän omaa elämäänsä. Niitä lähtee ties kuinka paljon, pian olen varmaankin kalju. Ei niiden ulkonäkö ole muuttunut ja tiedän toki, että ihmiseltä lähtee sata hiusta päivässä, mutta pitääkö niiden lähteä niin näkyvästi, kihisen mielessäni.

   Julius tekee työtä käskettyä. Pursottaa pullosta geeliä jalalle, kun pidän jalkaa vessanpöntön päällä ja levittää geelin vaahdoksi koko alajalkaan, jonka jälkeen alkaa höylätä taidokkain vedoin alhaalta ylös. On kivaa, ettei jaloissa kasva kutisevaa pusikkoa, joka vilisee ties mitä elämää, mutta pitää pyytää Juliusta tekemään tämä, koska en oikein tällä hetkellä näe jalkojani ja on kovan vaivan takana jopa nostaa jalka noinkin korkealle. Se on tämä vatsa, joka on tiellä, sen takia en näe, enkä yletä jalkojani sheivaamaan. Onneksi tuo miekkoseni tekee sen oikein mielellään.

   Pystyn sentään käymään suihkussa ja pesemään hiukset ja vartaloni pyllyyn asti sekä ajelemaan kainalokarvat itse. Tosin en halua tietää muista pusikoista kehossani. Juliuskaan ei ole mitään maininnut - häntä ei varmaankaan haittaa. Kyllä sitten äksyilen, kun tämä pallo tästä tieltä on laskeutunut ja näen lopputuloksen. Turha siitä on murehtia. Tärkeintä on tämän pallon sisältö.

   On kulunut jo kahdeksan kuukautta, viikko ja viisi päivää raskautta kalenterin mukaan. Olemme käyneet synnytysvalmennuksissa, ultrassa, juttelemassa lääkärin kanssa ja mitattu välillä verenpainettakin. Tiedän, että olemme käyneet kaikessa mahdollisessa, vaikka en muista siitä paljoakaan. Viime kuukaudet olen kulkenut kuin sumussa. Olen ollut omassa vaaleanpunaisessa pallossani, joka leijailee jossain pilvien korkeudella, nauttinut ja voinut toisinaan pahoinkin.

   Onhan niitä mielihalujakin ja aivan loppumaton nälkä koko ajan. Öisin käyn kaapilla syömässä nakkeja ja perunasalaattia, vaikken normaalisti pidä kummastakaan. Sitten on ollut mitä kummallisempia yhdistelmiä. Pipareita sinihomejuuston kanssa on ihan normaalia, mutta olen tykännyt syödä myös pullaa sinapilla, appelsiinia leivän päällä, jogurttia perunalaatikon kanssa. Olen myös tehnyt mitä kummallisempia yhdistelmiä tehosekoittimella ja kun olen niitä tyytyväisenä natustellut, niin Juliuksen naamalla on käynyt sellainen ilme, ettei koskisi siihen pitkällä lusikallakaan. Julius on ollut kyllä todella kultainen koko raskauden ajan, vaikken edelleenkään tiedä, miten olen rakastunut häneen joskus ja se harmittaa. Rakastan häntä ja välitän hänestä todella paljon, hän on upea ihminen, mutta olisi kuitenkin kiva tietää, miten me oikein tapasimme toisemme. En ole kysynyt sitä häneltä. Ehkä pitäisi.

   Julius häärää jo toisen jalkani kimpussa ja haukkaan kookossuklaasta viimeisen palasen. Kyllä, syön vessassa suklaata. Olen kävelevä ihmisvirtahepo. Enpä kovin kauaa enää.

  "Valmista tuli!" mies kertoo, pesee höylän ja laittaa sen takaisin kaappiin. "Nyt minun on mentävä, Kai odottaa ulkona", ukko sanoo, pusuttaa masua ja poskeani, pukeutuu ja lähtee.

  "Kivaa peli-iltaa!" huikkaan hänen lähtiessään. Julius on menossa katsomaan parin kaverinsa kanssa livenä yhtä jääkiekkopeliä, odottanut sitä jonkin aikaa. Itse en ymmärrä jääkiekon seuraamista ollenkaan. Onneksi Julius ei koskaan katso sitä kotona ja hän sanoo itsekin, että siinä on ihan eri tunnelma paikan päältä katsoessa kuin televisiosta ja on varmastikin oikeassa.

   Laitan suihkuveden päälle ja menen sen alle haettuani pyyhkeen. Huuhtelen jaloista geelivaahdon jäämät ja levitän iholle hierovaa suihkugeeliä. Hyräilen viimeisintä korvamatoa ja sitten tunnen kuin jotain olisi lorahtanut jalkovälistä. Eihän suihku niin nopeasti valu tai varsinkaan sieltä. Voi ei! Taisi mennä lapsivesi! Ja sitten iskee paine alavatsaan, mutta se ei satu edes kuukautiskivun vertaa. Se ei satu ollenkaan. Kuulen korvissa huminaa ja silmissä alkaa sumenemaan, tunnen kuinka otteeni tästä maailmasta irtoaa...

   Herään pöllämystyneenä joltain pehmeältä, jonka alla on kovaa. Olo on tokkurainen.

  "Mitä?" avaan silmäni ja katselen ympärilleni. Näen kouluni luokkalaisia muutaman vähän matkan päässä ja sitten opettajani tulee lähemmäs kyselemään vointia.

  "Missä hitossa olen?"

  "Vuodeharjoitteluhuoneessa", yksi luokkalaisistani vastaa.

  "Mitä? Ei. Olin juuri suihkussa ja lapsiveteni taisi mennä", koittelen vatsaani, enkä löydä kumpua, vaan se on tavallinen vatsa. "Missä vauva on?"

  "Minja, sinä pyörryit kesken verikokeen oton ja olet ollut tajuttomana jonkin aikaa", opettaja kertoo ja näen, kuinka oikeat ensiapumiehet pelmahtavat paikalle ja kyselevät vointia ja mittaavat verenpaineen käsivarresta pumppaamalla.

  "Väitätkö, että kaikki olikin vain unta? Ei! Kaikki oli niin..." tunnen kuinka poskelle valuu kyynel.

  "Tajuttomana REM-uni voi olla hyvin nopeaa. Jokaisella tajuttomuuden tila on erilainen kokemus", opettaja selventää ja tarjoaa minulle nenäliinaa. "Pärjäätkö? Lähetämmekö ambulanssin pois?"

  "Olen ihan kunnossa. En vaan voi ymmärtää, mitä ihmettä tapahtui."

  "Muistatko, Minja, että meillä on ensi tunnilla anatomian koe", jostain kuuluu.

  "Voit hyvin ottaa loppupäivän vapaata, jos sinusta siltä tuntuu", opettaja kehottaa.

   Tottelen opettajaa, enkä pysty ajattelemaan ollenkaan nykytilannetta, vaan mielessäni pyörii kaikki se, mitä luulin todeksi, mutta mikä olikin unta. Ei voi olla totta. Ei vaan voi. Miten näin tapahtui? En ymmärrä. Haluan takaisin! Menen vessaan pesemään kasvojani, koska tunnen naamani helottavan ja muutaman kyyneleenkin vierivän silmistä. Kun olen rauhoittunut, niin poistun vessasta, puen takin ylleni, nakkaan laukun olalle ja poistun koulusta. Yritän selventää, ettei ole sama vuodenaika, mikä todellakin ihmetyttää minua suuresti. Kävelen hämilläni eteenpäin ja otan bussin, joka kiidättää minut keskustaan. Poistun keskustasta bussista ja kävelen kauppaan. En tiedä, mitä tarvitsen, joten lastaan syliini lehden, maksalaatikon, ostan irtokarkkejakin yrittäen selventää ajatuksiani. Sylini on aika täynnä, koska olen poiminut matkalta myös maitopurkin, teepaketin ja leipää. Miksi en ottanut koria. Tunnen, kun sylistä alimpana ollut irtokarkkipussi putoaa kuormasta ja käännyn nostaakseni sen, mutta joku on ehtinyt ennen. Tämä mies nosti pudonneen irtokarkkipussini ja ojentaa sen minua päin hymyillen, sanoo 'Anteeksi, sulta putosi tämä'. Katson miestä silmiin. Katselen Juliusta.