Sunnuntaina aamulla en lähtenytkään Onnibussilla, koska olin vahingossa ottanut lipun Onnibussiin, mutta sitten huomasinkin, että se on lauantaille. Olin päivämääristä erehtynyt. No ei se mitään, koska VR:llä on helpompi kulkea (ties olisinko löytänyt koko Onnibussia Kampista) ja VR:llä oli myös viiden euron kesätarjous. Aamulla aamutoimet ja sen jälkeen bussilla keskustaan ja käpystely juna-asemalle. Otin asemalla kahvijuoman, jossa ei ollut kahvia nimeksikään, vaan paljon kermavaahtoa ja jotain siirappia. Join sen ja nousin junaan, joka lähti 9:30 laiturilta. Junamatkan käytin kokonaan kirjan lukemiseen. Jojo Moyesin kirjasta vielä vähäsen kesken.
Jo lähtiessä satoi Helsingissä ja myös Tampereella satoi, kun saavuin sinne klo 11:00. Kävelin rautatieasemalta suoraan ulos ja pitkin katua, jolloin mikään kauppa ei ollut vielä auki - olihan sunnuntai, eikä kello vielä kahtatoista. Kävelin sillan yli, jonka nimeä en tiedä ja kohti Kaffila - nimistä kahvilaa, joka löytynee taidekadulta eli Aleksis Kiven kadulta muistaakseni. Tapasin ystäväni bussiaseman kohdalla ja jatkoimme siitä kahvilaan, onneksi ystävälläni oli sateenvarjo mukana.
Kahvilassa oli jo melkein kaikki pöydät täynnä. Otimme kahvit, jotka tarjoiltiin Arabian Koko-astiaston mukeista (tietää pelkästä muodosta), ja mie vielä halusin mansikkasuklaakakun, joka oli raikas, mutta suklaan määrä teki siitä liian makean (sanoinko minä juuri tuon!). Joimme kahvimme ja jatkoimme matkaa. Kävimme kirpparilla ja jatkoimme matkaa Koskikeskukseen tarkoituksena etsiä sateenvarjo. Harmillista, että juuri sunnuntaille sattui pilvinen sadepäivä, kun edellinen päivä oli niin kaunis ja aurinkoinen. Ei voinut oikein mitään kuvata.
Koskikeskuksessa kävimme muutamassa vaateliikkeessä ihmettelemässä ja BR-lelukaupassakin, jossa suurta mielenkiintoa herätti mitkä muutkaan kuin Scleichin eläimet ja smurffit.
Suuntasimme vielä Koskikeskuksessa Ståhlbergin leipomoon, jossa on todella kaunis sisustus ja upeat lamput, josta kysyin myyjältä, että kenen valmistamat ne ovat. Hän kertoi monen asiakkaan niistä kysyvän ja niiden olevan Helsingistä ostettu, Tom Dixonin lamppuja.
Kävimme vielä Sokoksessa, josta löysin sopivan mustavalkoisen sateenvarjon, jonka kuvaan joskus myöhemmin. Kävelimme sateessa ystävän luokse, joten sateenvarjo pääsi heti käyttöön.
Neljän maissa toinen Tampereella asuva ystäväni surautti ohi ja nappasi kyytiinsä. Miulle oli tullut nälkä, joten etsimme ruokapaikan. Yhdellä kadunvarrella ei löytynyt paikkoja, joten päädyimme jälleen Koskikeskukseen. Jostain syystä puoli viiteen mennessä oli suurin osa kaupoista ja kahviloista suljettu. Ihmettelin kummissani, koska olen tottunut siihen, että kaikki kaupat ovat auki kauppakeskuksen sulkemiseen asti tai ainakin kuuteen.
American diner oli vielä auki, joten menimme sinne istumaan. Ystäväni tilasi kahvin ja omenapiirakan. Mie otin chicken sandwichin. Olen käynyt ennenkin vastaavassa ravintolassa Jyväskylässä ja ei mitenkään pahalla, mutta siellä oli erilailla tehty tämä sama annos. Oli kuitenkin hyvää :) Kaverilla oli menoa ja mieki sain ukkoseltani kyydin takaisin kotio päin.
Kotona vaihdoin Finlaysonin kesälakanat sänkyyn ja katsoimme leffaa ja mussutimme Lindtin suklaata ja siemailimme samalla jotain. Ihanaa on kyllä nukkua noissa Finlaysonin lakanoissa ja muutenkin. Enää en herää puoli kuudelta, vaan kahdeksalta.
Halusin sen vielä mainita, että vaikka saatan ottaa kuvia ystävistäni, niin en koskaan julkaise heidän kuviaan ilman lupaa, koska se on heidän asiansa ja suojelen jokaisen yksityisyyttä niin töissä asiakkaiden yksityisyyttä ja omassa elämässäni läheisteni yksityisyyttä. En myöskään koskaan kerro heidän nimiään tai puhu heidän asioistaan ruokatilauksia enempää tai missä olemme käyneet. Nämä blogikirjoitukset olisivat sillä sisällöllä kaksi kertaa suuremmat, mutta kerron useimmiten vain omista asioistani, koska siihen minulla on ainoastaan lupa. Naamanikaan ei ole täällä vilkkunut, koska suojelen vielä omaakin yksityisyyttäni jonkin verran. Sehän tekee tästä kovin epätavallisen blogin, mutta ei siitä sen enempää. Muistakaa suojella toisten yksityisyyttä.
Eilen aamulla tein rauhassa aamutoimia ja harjasin tukan ennen kampaajalle menoa kello yksi. Oli ensimmäinen käyntini Helsingin kampaamossa ja harmi vain, että se oli huono kokemus. En mainitse tässäkään kampaamon nimeä, koska tarkoitukseni ei ole koskaan mustamaalata mitään tai ketään. En tiedä, oliko itse kampaajalla huono päivä, mutta hän ei paljoa höpissyt tai hymyillyt niin kuin hänen kanssaan työskentelevä henkilö. Ehkä kaikki eivät vain höpise niin paljon, vaikka yritin muutaman kerran avata keskustelua, mutta ne loppuivat lyhyeen. Kuuntelin sitten niiden toisten höpinöitä.
Kampaamokäyntiin ei niinkään vaikuttanut höpinän vähyys vaan se, miten kampaaja minua kohteli. Halusin kerrostusta ja nätin otsatukan. Hän moitti latvojani kuiviksi ja sanoi, että tukasta tulisi todella lirpake, jos ottaisi paljon kerrostusta.
Yritin kääntää hänen päätään kertomalla, että toisessa kampaamossa (Turussa) oli tehty tosi kiva kerrostus, jossa tukassa näkyi kerrostusta, eikä tukasta tullut tosiaankaan mitään lirpaketta, vaan tuuhean näköinen. Hän otti sitten latvasta vähän alle kymmenen senttiä ja sen yläpuolelta kevyesti kerrosti, eikä mennyt edes puoleen väliin asti hiuksissa. Olin pettynyt ja tyydyin osaani.
Halusin kivan otsatukankin, mutta hän sanoi, että voi tehdä vain sivuotsiksen (teki siitä sentään pikkuisen kevyemmän), koska alla oleva lyhyt tukka (sellainen pieni kokeilu, jonka vähän aikaa sitten tein) pompauttaisi sen otsatukan korkealle (so what? suoristin on keksitty).
Lisäksi kun leikkaus oli valmis, niin kysyin, josko hän saisi tukan hapsuttamaan ylöspäin niin kuin kerrostettu tukka tekee, niin hän tokaisi siihen vain, että katsoo, jaksaako tukka nousta ja föönäsi tukan riuskahti tukkaani harjaten. Tosi kurjaa sellainen. Jos koskaan enää menen siihen kampaamoon, niin otan sen toisen kampaajan. Kun tämä kampaaja näytti lopputulosta peilillä, niin sanoin kiitos ja että on hieno kohteliaasti hampaita kiristellen ja maksoin tästä lystistä 20 euroa enemmän kuin Turussa paremmasta kohtelusta. Harmistus, mutta tästä en lannistu.
Kampaamosta kaupan kautta kotio ja vähän välipalaa nassuun ennen isompaa ateriaa, jota lähdimme nauttimaan Ravintola Katajanokan Kasinolle. Olin maaliskuussa ostanut Elämyslahjan Dinner in the darkiin, Illallinen pimeässä - kokemukseen ja vihdoin pääsimme kokemaan tämän. Illallinen pimeässä järjestetään kovin harvakseltaan ja se piti varata vähintään viikkoa etukäteen. Varasimme sen kolme viikkoa etukäteen, kun löysimme sopivan ajan kesäkuulta
Kiharsin hiukseni ja pukeuduin pitsimekkoon, jonka olin hankkinut pari kuukautta sitten. Lähdimme bussilla Munkkiniemen aukiolle ja siitä nousimme ratikkaan, joka vei Katajanokalle asti. Kävelimme Laivurinkadulle ja tämä ravintola oli ihan eri näköinen kuin olin kuvitellutkaan. En ottanut kuvia sisältä, enkä pystynyt ottamaan kuvia ruoasta.
Odotimme ensin baarissa muiden kanssa, että kello tulisi kuusi ja saimme silmälaput, jotka piti laittaa ennen koetusta silmille. Asetuimme jonoon kellon tullessa kuusi ja parittain elefanttimarssin tapaan olkapäistä kiinni laput silmillä kävelimme huoneeseen ja meidät istutettiin pöytään. Ei voinut ollenkaan arvata, minkänäköiseen paikkaan sitä oli mennyt.
Kun kaikki istuivat paikoillaan ja valot sammutettiin, saimme luvan ottaa laput pois silmiltä. Salissa kiersi myös pöydästä pöytään elämänsä sokeana ollut mies, joka kertoi sokeain elämästä.
Saimme alkuruoat ja maistelu alkoi. On jännää, kun ei näe, mitä lautasella on, että pitää vain rakenteesta ja mausta päätellä, mitä sitä syö. Oli myös toisinaan vaikeaa saada haarukkaan ruokaa ja ruokaa pysymään haarukalla.
Alkusalaatin jälkeen lautaset kerättiin pois ja pääruoka tuotiin paikalle. Ukkosella oli eri pääruoka kuin minulla, koska en syö nisäkkäiden lihaa. Sain lautaselleni nieriää ja juureksia herkullisessa makeassa kastikkeessa. Jälkiruoaksi tarjoiltiin mansikkajäädykettä moussen, kanelikeksimurusten ja paahdetun vaniljasokerin kera. Oli hjuvaa, mutta jälkiruokaa oli liian vähän - olisi voinut syödä enemmänkin sitä herkkua.
Jälkiruoan jälkeen arvuuteltiin, kuinka paljon aikaa on kulunut ja arvattiin, että 45 minuuttia tai puolitoista tuntia, mutta oikeasti olikin hurahtanut pari tuntia, vaikka se oli tuntunut vähemmältä. Sitten valoja laitettiin päälle ensin vähän ja sitten vähän enemmän. Kun katsoi ympärille, niin oli ihan erilaisessa tilassa kuin oli kuvitellut olevansa. Oli kyllä erittäin mielenkiintoinen kokemus. Saimme vielä nähdä sivupöydältä annokset, jotka olimme syöneet ja kirjoittaa terveisemme vieraskirjaan.
Kannattaa myös muistaa, niin kuin sokea mies kertoi, että aina jos näet sokean ihmisen kadulla (tai kenet tahansa) niin voi mennä koputtamaan olkapäälle ja kysyä, tarvitseeko apua.
Hymyillään, kun tavataan.
~ Lilja Lumi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti