Olisinpa rohkea

Kuka minä olen? Tänään tuli mieleen, että olen sellainen, joka heittää mahdollisuuden hukkaan, vaikka niitä tarjoutuisi tosi monta peräjälkeen. Lupasin itselleni, että jos seuraava mahdollisuus tulisi, niin en heittäisi sitä hukkaan. Se hukkaan heitetty tilaisuus tuntui kuin olisin hypännyt lentokoneesta ilman laskuvarjoa. Sätin itseäni ujoudestani. Olen monissa asioissa rohkea, mutta tietyssä asiassa olen todella ujo: kun pitäisi lähestyä uutta ihmistä, varsinkin jos sattuu olemaan ihastunut.

Olen monissa asioissa perinyt vanhemmiltani ristikkäisiä piirteitä, esimerkiksi isäni on rauhallinen, lempeä ja hänellä on vihreänruskeat silmät. Äitini taas on impulsiivisempi, antelias ja hänellä on vihreät silmät. Harmi kyllä, etten saanut äitini rohkeutta. Joskus mietin sitäkin, että olisinko rohkeampi, jos ei vierailla käydessä pienenä olisi aina hyssytelty, kun olin jotain sanomassa. Vähitellen lakkasin puhumasta vieraiden luona paitsi muiden lasten kanssa leikkiessä. Lapset eivät hyssyttele toisiaan, eivätkä puhu päälle. Mietin myös koulukiusattua lapsuuttani, että onko minun vaikea lähestyä uusia ihmisiä sen takia, että minua haukuttiin lihavaksi ja pompoksi, katsottiin vihaisesti, kun yritin lähestyä ryhmää, kun olin ala-asteella vai jättäytyessäni yksin yläasteella, koska koin osakseni passiivista kiusaamista. Kukaan ei koskaan tullut hakemaan minua leikkiin, enkä osannut mennä juttelemaan kenenkään kanssa paitsi vanhan naapurikaverini ja hänen kauttaan saamieni kaverien kanssa. Onneksi silloin oli koulun ulkopuolisia ystäviä.

En ajattele koskaan, etten kelpaisi sellaisena kuin olen, vaikka olen aina ollut erilainen. Töissä olen rohkea, sosiaalinen ja heittäytyjä, koska työni sitä vaatii, mutta vapaa-ajalla olen edelleen joissain asioissa ujo, vaikken niin ujo, että hyväntuulisena en hyräilisi jotain kappaletta ääneen olinpa kaupassa tai kadulla. Joskus tässä viime aikoina ollessani onnellinen päästyäni vanhasta suhteesta yli huomasin laulavani muutamana päivänä töiden jälkeen tai ennenkin töitä - kerran sen takia, kun aamulla tuli joku itse keksitty melodia ja sanat mieleen.

Tämä mahdollisuus, jonka päästin menemään harmittaa minua kyllä toden teolla, koska mietin, että jos tämä onkin se suurin asia, mikä vaihtaisi elämäni suunnan. Ei pitäisi ajatella, entä jos - asioita, vaan toimittava, mutta juuri niissä asioissa minulla menee jarrut päälle, vaikken haluaisi. Luultavasti se johtuu siitä, että pelkään torjutuksi tulemista. Mutta en tule torjutuksi tai hyväksytyksi, jos en käytä tilaisuutta ollenkaan hyväkseni. Harmittelen jopa mielessäni, että miksen mene, jos tilaisuus on jäänyt paikoilleen seisomaan hetkeksi. Olisinpa rohkea. Osaisinpa valita oikean lähestymistavan ja oikeat sanat, mitä toiselle sanoa.

Vaikka olen tarkkailija, niin en näe omia tilaisuuksiani.Miten mennä toisen yksityisyyden ja oman tahdon välille? Ei siinä ole tietä tai polkua. Miten tulisin rohkeammaksi? En vain saa antaa tämän tilaisuuden mennä hukkaan, koska en ole näin tuntenut pitkään aikaan. Kolme vuotta on siitä, kun erosimme oikeasti viime miesystäväni kanssa ja sen jälkeen on kyllä ollut pari ihastumista, mutta en ole antanut itselleni mahdollisuutta ihastua kokonaan ja kunnolla puhumattakaan rakastumisesta, koska pidin kolme vuotta toivoa yllä yhteenpaluusta eksäni kanssa. Olisinpa tajunnut ennemmin, ettei toivoa ole. Millaistahan elämä olisi tällä hetkellä, jos sen olisi tajunnut silloin. Haluan lopettaa jossittelun ja toivomisen, että matkustaisin ajassa taaksepäin. Haluan elää tässä ja nyt. Haluan tuntea.

Olen jonkin aikaa ollut ihastunut yhteen henkilöön, joka käy samalla salilla. Jostain kumman syystä tosi-ihastuksen iskiessä taannun ihan teinin tasolle ja tuntuu, että aivokapasiteetti laskee kuin lehmän häntä tai aivosolut karkaisivat avaruuteen.

Tänään huomasin hänet jo alussa ollessani crosstrainerilla ja huomattuani hänet piti poistua lämmittelylaitteesta parissa minuutissa jännäkakalle, koska vatsani meni kuralle. Huomasin myös treenin edetessä, että koko sen ajan, kun olin treenaamassa (tai siis yrittäen näyttää siltä tuntiessani sisälläni hyppivän kuin Nalle Puhin Tiikeri tai elosalama vähintään ja yritin hillitä itseni parhaani mukaan) välillä häneen vilkaisin ja toivoin, että hänkin nostaisi juuri silloin katseensa ja hymyilisi minulle. En tuntenut yhtään painoja, joita nostelin tai tuntenut missään harjoitteessa kipua, vaikka jossain vaiheessa alkoi kyllä tuntua väsyneeltä; ponnistelin huomaamattani normaalia kovemmin.

Tunsin myös, että sydämessäni tosi pitkästä aikaa tuntui kuin se olisi läikehtinyt. Tunsin sen lyönnit kuin se olisi halunnut päästä irti tuon henkilön luokse. Yhdessä kohtaa kätenikin vähän tärisi. Mutten silti mennyt juttelemaan, vaikka minut oli heitetty mahdollisuuksien mutalammikkoon. Ehkä johtui siitä, että hän vähän väliä katseli kännykkäänsä, jolloin aloin miettiä, että kenenköhän kanssa hän tekstailee, vaikka kyllä hän joskus katsoi minua tai juomapulloani mietteissään, mutta juuri silloin olin varmaan liian hämilläni katsoakseni häntä. Mikä minua siis vaivaa?

Miten saisin koottua rohkeuteni ja mentyä juttelemaan henkilölle, johon olen aika varmasti ihastunut, koska salilla oli varmaan seitsemän muutakin hyvännäköistä miestä, joihin en kiinnittänyt minkäänlaista huomiota. Silly me.

Tuli sattumalta vastaan tämä viisi vuotta sitten kirjoitettu runokin

Joskus kun sitä vähiten odottaisi 

Elämä maistuu 

poskelle tipahtaneelta kyyneleeltä 

Nielaiset ja puret hampaat yhteen 

Koska tiedät, 

vaikka elämä satuttaisi 

sinun pitää aina nousta takaisin pystyyn 

Kasvettava vahvaksi tietäen 

että lopulta putoat trapetsilta 

Mutta suojaverkko on aina allasi 

Jos se ei ole ketään muu 

Silloin se olet sinä itse 

joka putoat jaloillesi 

etkä pelkää murtumista