Viime viikonloppu jäi kirjoittelematta, kun ei ollut oikeastaan mitään asiaa. Tällä kertaa on sitäkin enemmän kuvia, jotka kertovat paljon. Kynäilijän bloggi vai miksi sitä sanotaan, mutta kuvaajan bloggi ei ole lähimaillakaan. Kuvat kertovat oman tarinansa. 24. huhtikuuta olin kirjoittanut, että "Ku on tällainen ilma, niin voi tanssia kotona, kokata ja kuunnella kesäbiisejä" ja kuuntelussa oli Robinin (feat. Nelli Matula) Hula hula. Suurimmalti osin mieli ainakin on pysynyt aurinkoisena kahta takapakkia lukuunottamatta.
Pari viikkoa sitten sunnuntaina laitoin kämpän jälleen uuteen uskoon. Tässä kuvia. Kämppäkuvia varten onneksi tulee aina siivottua ja tehtyä samalla kaikkea muutakin kuten pyykättyä.
Olin juonut pehmeää kolmen kahvin komboa ja nautin sunnuntai-aamusta pari viikkoa sitten.
Easy like Sunday morning.
Keväällä tekee mieli pukeutua värikkäämmin ja toisinaan farkutkin eksyvät jalkaan.
Kuljin jonkin aikaa vähän eri reittiä kotiin, mikä ohittaa Vanhankaupunginkosken sekä Arabian. Arabian ostoskeskuksessa käydessäni huomasin kauniita kukkia ja hetkeksi hukuin unelmoimaan, josko joku joskus toisi minullekin kauniita kukkasia. Itse ei raaski ostaa.
Pari viikkoa sitten viikonloppuna tuli jostain syystä käveltyä kuusi kilometriä. Luulenpa kyseessä olevan mököttävä skuutti, joka jälleen ylikuumeni ja piti kävellä. Mutta mitäpä tuosta. Jos on nätti ilma tai ei niin nätti ilma, niin kävely tekee aina hyvää.
Kuvat yksitoista päivää sitten. Töissä sai olla ulkona ja sai ulkoilla vielä kotimatkallakin.
Salin avauduttua 29. huhtikuuta kävin sitä seuranneena perjantaina koittamassa,
miten juoksu jälleen sujuu. Niin kovasti kun haluaisinkin olla
ulkojuoksija, niin juoksumatolla juokseminen on minulle kaikin puolin
helpompaa. Kirjoitin sinä päivänä näin: Yli kuukauden tauon jälkeen piti
juosta vain kolme kilometriä. Ei saa liikaa rasittaa kehoa, pitää totutella
uudestaan. Aluksi nilkoissa tuntui, ettei niitä ole käyttänyt vähään
aikaan. 18 minuutin kohdalla alkoi keuhkoissa tuntua. Aika hyvin
silti. Sen jälkeen olen juossut kolme kertaa. Viime kerralla palattuani
Turusta Helsinkiin ymmärsin jälleen, miksei edes vähän syöneenä saa
lähteä juoksemaan. Joskus se haittaa, toisinaan ei. Viime kerralla ei
tehnyt hyvää juosta, mutta juoksinpa silti.
Vappu sujui minulle tyypilliseen tapaan eli söin hyvin ja ulkoilin ilman nestevajausta.
Toinen toukokuuta eli sunnuntaina kävin toisen kerran tauon jälkeen juoksemassa. Juoksin ensin kilometrin, kunnes piti tyypillisesti käydä huussin puolella, että pystyi jatkamaan ja juoksinkin sitten neljä kilometriä. Olin innoissani, että viiden kilometrin juoksu onnistui jälleen. Koitin sydämen sykkeen juoksun jälkeen ja ensimmäisellä kerralla myös. Hassua tässä oli se, että ennen taukoa syke oli 10-20 enemmän lopettaessa. Mikä siis tässä juoksuttomassa kuukaudessa on muuttunut? Olenko opetellut rentoutumaan juoksun aikana, etten vain pingo koko ajan kuin hihnasta irti päässyt koira?
Sen jälkeisenä maanantaina ajattelin, että maistan uutta Daimia ihan muuten vain tai oikeastaan just because - no excuses. Oli ihan jees, vaikka Daim tykkääkin jäädä hampaisiin joskus.
Nyt on maanantai ja käyn kirjan kimppuun, jonka aloitin viikonloppumatkalla junassa. Kerron myöhemmin siitä. Haluan ehtiä lukea kivaa kirjaa ennen nukkumista. Huomenna on herätys viideltä.
Voin kertoa, miksen kaikkea jaksa kirjoittaa nyt yhdeltä istumalta: kuvia ladatessani kaikki kuvat menivät väärinpäin eli minun pitää siirtää jok'ikinen kuva aikajärjestyksessä lopusta alkuun, jolloin ne tulisivat aikajärjestyksessä oikeinpäin. Olisihan se hassua väärinpäin - kuvittelen sen ihan kuin elokuvaa kelattaisiin taaksepäin ja kaikki kulkisivat takaperin.
Töölönlahti viime viikon tiistaina.
Muutamana iltana olen ollut väsynyt. Todella väsynyt. Viime viikonloppunakin käydessäni Turussa kerroin veljelleni, kun olimme äidin luona yötä, että skippasin ensimmäisen unipainejakson illassa ja menin toisella. Minulle ei tuota mitään hankaluuksia mennä nukkumaan kymmeneltä illalla, vaikka seuraavana päivänä olisi vapaapäivä. Se on tullut enemmänkin tavaksi. Olen koko elämäni ollut aamuvirkku ja yrittänyt olla iltavirkku; sen takia silmät ovat seisseet toisinaan päässä niin sanotusti. Tosin kirjan lukeminen on juuri sen takia vaikeahkoa, kun ei illalla sängyssä meinaa pysyä silmät auki.
Viime aikoina olen valvonut korkeintaan yhteentoista ja sekin meinaamalla torkahdella vähän väliä. En tiedä, mistä johtuu, koska muutama viikko sitten saatoin löytää itseni valvomasta vielä yhdeltä tai kahdelta, ja heräilin pitkin yötä. Luulenpa, että palattuani juoksuharrastuksen pariin olen ollut iltaisin väsyneempi ja olen (onneksi) pystynyt nukkumaan koko yön heräilemättä. Ennen saatoin herätä pari kolme kertaa yössä. Kerrankin heräsin muuten vain ja kävin vessassa, muttei mitään tapahtunut. Yritin kysyä itseltäni, että miksi piti herätä, jos ei ole edes pissahätä. Tiedä häntä.
Nykyään muulloinkin kuin treenipäivänä olen liikkunut. Eilenkin tuli käveltyä kuutisen kilometriä, kun kävelin Jätkäsaaresta kotio. Nilkkoja pitäisi enemmän harjoittaa. Vai pitäisikö syödä jotain nivelille tarkoitettua? Omega 3:sta syön jo.
Keskiviikko. Eilen en jaksanut jatkaa tämän postauksen kirjoittamista vaikka piti. Avasin koneen ja piti mennä nukkumaan, joten suljin koneen ja menin nukkumaan. Nyt on keskiviikko-aamu. Pitää lähteä viiden minuutin kuluttua töihin, vaikka haluaisin jatkaa tämän kirjoittamisen ja muokkaamisen loppuun, kun inspiraatio on päällä. Arki kuitenkin kutsuu, joten jatkan illalla. Seuraavan tekstin kirjoitin tänä aamuna.
Kävin pitkästä aikaa Oodissa, jota olen vältellyt siitä asti, kun ekan kerran kävin paikkaa kuikuamassa, kun se avattiin. Hyvä että vessan löysi ja siellä pääsi käymään, kun joka puolella on meluavia nuoria ja lapsiperheitä. Ajattelin, ettei ole kovin kirjastomainen kirjasto, kun saa pitää meteliä vaan enemmänkin kokoontumis- tai oleskelutila. Silloin harmistuin. Olisi hyvä, jos olisi jokin isohko huone heitä varten, jotka haluavat lukea lehtiä rauhassa. Lehtienlukusali, jossa lehdet sijaitsisivat. Silloin olisin halunnut lukea lehtiä niin kuin minulla kirjastossa on tapana. Nyt vain odotan kirjastojen aukeamista, että saa luettua kaikki tämän vuoden lehdet, koska kirjasto on ollut niin kauan kiinni. Kaikki lehdet olivat jostain syystä hujan hajan missä lie, eivätkä todellakaan kansi esillä hyllyillä niin kuin olisi pitänyt.
Jospa kirjastossa oli niin paljon ihmisiä, että kaikki lehdet olivat luettavina - aika tylsää. Tosin en aina ymmärrä kirjastojen lehtivalintoja, koska puolet lehdistä ovat sellaisia, joista en saisi yhtäkään sivua luettua. Sitten kustantamot tai lehtitalot (miksi niitä kutsutaankaan) lopettavat sellaisia lehtiä, jotka olivat tosi hyviä tai muuttavat lehteä sellaiseksi, ettei sitä tee mieli enää lukea. Saattoi onneksi jollain, mitä annoin palautteessa ja ehkä muutama muukin kertoi, että lehti oli mennyt huonompaan suuntaan ja pyysin heitä palauttamaan sen, mikä oli tehnyt lehdestä hyvän. Lehdet kuitenkin aina kysyvät palautetta parantaakseen lehteään sellaiseksi, mitä ihmiset haluavat lukea. Parin kolmen kuukauden kuluttua lehti oli jälleen entisensä. Uusia asioita ja aiheita kuitenkin koko ajan keksitään lisää kokeilujen ja tutkimusten kautta, ettei lehdistä aiheet lopu kesken. Nykyään on vaikeampi löytää hyviä kirjoja.
Viime viikolla kuitenkin kävin Oodissa ohi rullailun sijaan, koska tietyt kirjat, joita etsin lapsille luettavaksi, löytyivät juurikin Oodista. Pyysin vastaanottohenkilöä hakemaan kyseiset kirjat osastolta, jonne ei vielä ole yleisöpääsyä. Kuvassa olevasta tilasta tykkäsin kovasti, kun oli iso tila ja vähän ihmisiä. Satunnaisia otoksia laitettu näytille lainattavaksi ja löysinkin pari englanninkielistä kirjaa luettavaksi. Sain mitä tulin hakemaan ja vähän enemmänkin. Tällä kertaa oli miellyttävä kokemus.
Upea rakennushan kirjasto on kaikkinensa, ei siinä mitään, mutta itse olen tottunut, että kirjastot ovat hiljaisia paikkoja. Ei nyt yhtä hiljaisia kuin kirkot, mutta Kaarinan kirjastossa, jonka parissa vartuin, oli seinässä lappu, että puhuthan puhelusi ulkopuolella, mikä oli hyvä asia. Ihmiset tosiaan kävivät puhumassa puhelunsa ulkona ja asiakkaat kuiskuttelivat keskenään. Ainoastaan tiskien takana iloisesti palvelevat kirjastonhoitajat (siis ennen lainausautomaatteja) puhuivat ääneen puhelimeen, joka sijaitsi tiskin takana ja johon asiakkaat soittivat kysyäkseen erinäisiä asioita.
Tämä kirja alemmassa kuvassa, jota aloin lukemaan matkalla Helsingistä
Turkuun viime lauantaina, kuitenkin on sellainen kirja, jota mielelläni
lukisin töiden jälkeen riipputuolissa parvekkeella. Harmi kyllä, ettei
minulla ole parveketta tai riipputuolia. Joskus kesäisin luin
puistossakin tai pienellä nurmipläntillä, muttei se kovin mieltä
ylentävää ole yrittää lukea, kun puu, johon nojailee, haisee virtsalta, joku alkoholista tykkäävä möykkää jossain taustalla ja muurahaiset kävelevät kirjan sivuilla ja selkää pitkin. Ulkona paistaa aurinko.
Viime viikon perjantaina meillä oli työiltama, joten en päässyt sinä päivänä lähtemään äidin luokse. Äidillä on aina perjantaisin seitsemältä sauna ja koska ei ole oma sauna, niin aikaa ei voi siirtää.
Det heter Kallio. Ihantola vasemmalla ja Kallion kirkko oikealla. Tällä kirkolla on omanlaisensa ääni kellossa, soinnikas, melkein kuin laulu.
Perjantaipulla. Viime perjantaina olivat mestarileipurit työssään ja leipoivat äideille pullia. Hoitajatkin saivat omat pullat. Pistelin sen poskeeni kahvin kanssa illalla työiltaman jälkeen kotona. Kahvi illalla ihan vain koska perjantai. Eipä se yöuniin sinällään vaikuttanut, muttei tarvinnut mennä tiettyyn aikaan nukkumaankaan.
Lauantaina lähdin puoli yhdentoista aikaan junalla Helsingistä Turkuun. Siellä aloitin aiemmin mainitsemani kirjan nimeltä Sorry I'm late - I didn't want to come, joka kertoo "intovertistä", joka asettaa itsensä vuodeksi yrittämään olla "ekstrovertti". Englannissa muutenkin ollaan eri tavalla sosiaalisia kuin Suomessa, mutta kirja on ainakin pari ensimmäistä lukua mukavaa, sujuvaa luettavaa ja hauskakin.
Kirja on itselleni mielenkiintoista luettavaa, sillä en usko vertismiin, koska en usko ihmisten lokerointiin joidenkin testien perusteella. Katsoin kerran sitä testiä ja luovutin jo alussa, koska omat vastaukseni vastaavat molempia ääripäitä samaan aikaan. Olen kumpaakin yhtäaikaisesti ja siksi en ole kumpikaan.
Ehkä paras kohteliaisuus, mitä minulle on sanottu on "Olet hyvällä tavalla erilainen". Uskon kuitenkin, että me kaikki olemme erilaisia. Mitä enemmän ihmisiä tapaa, sitä enemmän kohtaa erilaisuutta.
Nuorena saattoi jotkut haluta kuulua massaan, olla samanlaisia kuin muut ja tulla hyväksytyksi osana yhteisöä, mutta aikuisena haluaa erottua muista yksilönä. Pienenä en koskaan halunnut kuulua massaan. Halusin tulla hyväksytyksi, mutta en ollut samaa mieltä kuin muut vain siksi, että joku tietty henkilö oli jotain mieltä. Saatoin olla ainoa, joka sanoi ei, en tykkää.
Tosin pienenä olin ujo ja minut kasvatettiin kunnioittamaan vanhempia, että useimmiten menin sieltä, mistä muutkin ja harmistuin, koska en olisi halunnut. Ei kaikelle voi nauraa, mikä joidenkin muiden mielestä on hauskaa, jos ei itse vitsiä ymmärrä.
Nykyäänhän saatan nauraa, jos joku sanoo jotain tietyllä tavalla, tietyllä äänenpainolla tai ilmeilemällä hassusti. Ymmärrän hyvin sarkasmia. En kuitenkaan naura edes kohteliaisuudesta, jos joku tai jokin asia ei ole hauska. Voin kyllä hymyillä kohteliaisuudesta, mutten ikimaailmassa nauraisi esimerkiksi vahingonilosta. Joitain kissa-, vauva- ja koiravideoita jos katsoo, niin ne saattavat olla hassuja sen takia, miten he putosivat/törmäsivät eivätkä sen takia että kävi vahinko - jos olisi paikalla ryntäisi tietysti katsomaan, ettei sattunut pahasti.
Toisinaan saatan miettiä, että mitä kummallista jossain on, kun muutkin siitä niin meuhkaavat. On hyvä, että olemme erilaisia ja meillä on omat mielenkiinnon kohteemme. Voi olla samoja mielenkiinnon kohteita muidenkin kanssa. Millaisia olemme, mistä pidämme, mistä innostumme tai ärsyynnymme ja miten käsittelemme samoja asioita eri tavoin tekee jokaisesta meistä yksilön, oman itsensä kaltaisen. Eikä tarvitse olla kukaan muu.
Suunnilleen viikko sitten alkoi puissa näkyä eloa, mikä on hienoa!
Maanantaina tuntui, että kevät on tosiaan alkanut.
Saapuessani Turkuun tapasin erästä ystävääni ja hänen jälkikasvuaan. Oli upeaa nähdä ystävää ja vaihtaa kuulumisia sekä kävellä pitkästä aikaa pitkin molempia rantakatuja. Päädyimme yhteen museokahvilaan ja joimme kahvit ulkona terassilla, kun oli kiva ilma ja sain popsittavakseni myös todella hyvältä maistuvan tuoreen rinkelimunkin. Kuvasin myös muutaman Turun talon, koska vaikka Helsingissä olen
kuvaillut paljon kaunista arkkitehtuuria, niin Turussa en olekaan tietyn
vuoden jälkeen kuvannut ollenkaan taloja ilman että ne olisivat osa
maisemaa tai sijaitsisivat rantakadulla. Aikamme nähtyämme ystävän kanssa lähdin bussilla äidin luokse Kaarinaan ja velikin saapui kotvan kuluttua.
Sain tehtäväkseni persikkarahkapiirakan. Persikat piirakka olisi kestänyt, mutta rahkaseoksen kosteus jätti piirakan jokseenkin raa'aksi. Ei se makua kyllä pahentanut. Maistelimme piirakkaa iltakahvikupposen kera.
Seuraavana aamuna veli kävi huoneessa, jossa lueskelin oltuani jo jonkin aikaa hereillä, ja tokaisi, että "nouseppa ni tehdään se kakku". Hän vatkasi kerman vaahdoksi ja mie sain koota esillä olevista aineista kakkuun välikerrokset ja päällisen kostutusta unohtamatta. Tällä kertaa kakusta tuli kakku-ukko.
Lähdin sunnuntaina äidin luota yhdeltä ehtiäkseni puoli kolmen junaan. Oli mukava tepastella pitkästä aikaa pitkin Turun katuja ja nähdä, mikä oli muuttunut, mitkä putiikit vaihtaneet paikkaa tai tullut uusi putiikki vanhan tilalle. Edelleenkään en ollut innostunut koko ydinkeskustan eli kauppatorin täyttävästä työmaasta mut who would.
Helsinkiin päästyä kävelin kotio, hain postipaketin kaupasta, touhusin purkamista ja pakkaamista puoli tuntia, kunnes lähdin salille. Olin vasta puoli yhdeksältä kotona ihasteltuani aurinkoa, joka oli edelleen taivaalla myöhempään kuin ennen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti