Throwback vuoteen 2015. Paljon on tapahtunut sen jälkeen. Eniten
varmasti henkisenä kasvuna. Olen oppinut ottamaan rennommin, nauttimaan
hetkistä, vaikka olen aina nauttinut luonnon kauneudesta. Nyt yrittää
löytää paljon valoa näihin pilvisiin auringottomiin päiviin. Aina pitää
muistaa, että vaikka aurinkoa ei näy, niin ei se ole kadonnut.
- - - - - - -
Tuntuu kuin olisi kevätaamu. Pörröpuku, jonka puin aiemmin, alkoi olla liian kuuma ja asunnossa tukahduttavaa yön jäljiltä. Laitoin t-paidan päälle ja parvekkeen oven hetkeksi auki rakoselleen. Kirkon kellot kumisivat saatuaan paikan, josta pääsevät äänineen sisälle. Edes joku kuulee. Ja kuuntelen mielelläni niitä toisinaan hiljaisena aamuna.
Syön riisipuuroa ja juon pressopannukahvia. Aurinko kurkistelee venytellen rakennusten takaa, kutsuu ulos. Onneksi minulla on pyykkivuoro yhdeltätoista. Kyllä ulos pitää kuitenkin jossain vaiheessa mennä, mutta tuntuu toisinaan olevan niin mukavuudenhaluinen, että haluaisi vain katsella sisällä pörröasussa Netflixiä ja syödä aamiaista. Juoda pari kuppia rauhassa kahvia ennen kuin lähtee mihinkään suuntaan.
Intoudun siivoamaan. Haettuani takin, joka on muuttunut takaisin valkoiseksi ja puhtaaksi kaupungin pölyistä, ja pari lakanaa pyykkikoneesta vien muovit, metallit, lasit ja lehdet kierrätykseen. Katselen hetken muuttomiehiä. Joku on muuttanut ylimmästä kerroksesta pois ja takapihalla on iso muuttorekka. Mietin, mihin joku tarvitsee niin paljon tavaraa. Rekan lastitila oli jo puolillaan, eikä siellä ollut yhtäkään huonekalua.
Takaisin asuntoon tultuani alan tiskata. Pesin myös pari kierrätykseen menevää vaatetta, jotka eivät enää sovi minulle tai ei ole koskaan sopinutkaan. En sinällään ole lihonut, mutta vartaloni on vain isompi. Juon välissä kahvia, joka on valmistunut pressopannussa. Kohta pitäisi hankkia lisää kahviakin, sellainen rahareikä. Pitää miettiä, mihin budjettikoloon se mahtuisi. Tiskattuani pyyhin tiskitason ja intoudun samalla pyyhkimään myös pölyisiä tasoja, mikron sisällön, kaappien ovien pinnoille roiskunutta ruskeaa nestettä. Hellankin välit lähtivät ihmeellä valkoisemmiksi, kun laittoi pisaran fairyä pesurättiin. Siemaisen kahvikupista ja hymyilen. Imuri on latautumassa. Ainoa, mikä puuttuu on moppi. Tai moppia en kyllä haluaisikaan sillä en koe sen oikeasti pesevän mitään. Pitäisi olla tela ja vanhoja pyyhkeitä, joita voisi käyttää lattian pesuun ja heittää sen jälkeen pois. Kaikkein kätevin olisi varmasti sinipiika: sieni kepin nokassa rutistusmekanismilla.
Katselen samalla ohjelmaa, jossa täynnä romua olevista taloista poistetaan ensin kaikki, he asuvat vain kaikkein välttämättömimpien tavaroiden kanssa. Sen jälkeen perheen pitää poistaa 75% omaisuudestaan ja säilyttää 25%, jonka aikana renoveeraustiimi tekee heidän kodistaan aivan ihastuttavan, käytännöllisen ja kauniin. Iloisen ihmeen asuttavaksi, jotta he tuntisivat talonsa kodiksi, eikä tavaraa pääsisi enää kertymään. Pidän siitä ajatuksesta; haluaisin tehdä niin yhdelle läheiselleni. Ajatella, jos kaikilla ihmisillä olisi vain kaikki tarpeellinen, sellaiset tavarat, joita oikeasti käyttää, pari tunnearvokasta koristetta, eikä mitään ylimääräistä.
Poimin vielä lattialle päätyneet vaatteet kaappiin viikattuina ja osan heitän pyykkikoriin odottamaan seuraavaa pyykkivuoroa. Siivoan asuntoni kerran viikossa ja pitkin viikkoa yritän toki pitää sen siistinä, mutta joskus, kun täällä ei vietä niin paljon aikaa tai ei vain jostain syystä jaksa illalla töiden ja salin jälkeen, niin tiskit vähän kasautuvat tai vaatteet päätyvät lattialle jostain syystä. Mutta kerran viikossa siivoan aina ihan kaiken ja se on tosi ihanaa. Oikeastaan kaikkein inhottavin kotiaskare mielestäni on pyykkien ripustaminen, varsinkin sukkien ja pikkuhousujen.
Pidän parvekkeen ovea auki, koska pari pakkasastetta eivät onnistu tuomaan kylmää asuntoon, ainoastaan mukavaa raikkautta.
Tällaisen tarinanpoikasen aloitin viime lauantaina. Suurin osa siitä on täysin totta. Sen piti olla ensin tarina, mutta se vain keskeytyi niin kuin kaikki tarinat. Onneksi, vaikken ole kummoinenkaan kirjoittaja blogin ja runojen lisäksi (tai siis tykkään kirjoittaa, mutten saa tehtyä pitkää tarinaa), niin olen intoutunut kuuntelemaan kirjoja nyt, kun otin BookBeatin takaisin käyttöön. Taisinkin mainita Anna-Leena Härkösestä, jota en aikonut koskaan lukea, mutta kuunteleminen on täysin eri asia. En olisi varmaankaan Eve Hietamiehen kolmen kirjan oikein kivaa sarjaa (Yösyöttö, Hammaskeiju, Tarhapäivä) lukenut, mutta suuren osan teki kyllä miespuolinen lukija, jonka ääneen kuuntelemiseen ja lukemistapaan ihastuin niin, että kuuntelin pari muutakin kirjaa, mm. kirjan joka kertoo Nukkumatista. Kun kuuntelee äänikirjoja, niin lukijalla on aika suurikin merkitys - se miten hän tarinan kertoo ja kaappaa kuuntelijan mukaansa.
Jill Santopolon Valo jonka kadotimme oli lukijan äänineen alusta asti koukuttava. Tänään aloin kuunnella Juha Itkosta. Kivaa kuunnella aina matkoilla, kun matkustaa bussissa esim työmatkalla ja salillakin nykyään vain kuuntelen äänikirjoja. Ihana kirjojen maailma!
Tätä Juha Itkosen Ihmettä kaikki aloin tänään kuunnella. Oon aina halunnut kuulla/lukea Juha Itkosta
jostain syystä. Onneksi innostuin taas Bookbeatistä sillä muuten en
olisi kuullut, kuinka taitava sanailija hän on. En varmaan koskaan
lukisi niitä, mitä olen kuunnellut. Ilman Bookbeatia 
Tuli käytyä Tuomaan markkinoilla. Olisi ollut ihanampaa käydä siellä jonkun ihanan kanssa. Kunhan käväisin ohi kävellessä vähän kylmempänä iltana.
Kipaisin keskiviikkosalin jälkeen Xmas Garagessa, Pop up - myymälässä Aleksanterinkadulla, jonka sisältö oli jälleen muuttunut. Hyvä kuitenkin, että kyseinen Pop up - liike oli nimensä mukaisesti ilmestynyt uudelleen. En tällä kertaa syventynyt sen enempää, mutta varmasti menen ensi viikolla sinne joululahjaostoksille. Aika kivoja juttuja näytti olevan pikaisella visiitillä vilkaistuna.
Eilinen, Suomen itsenäisyyspäivä, Suomi täytti 101 vuotta. Oli ihana vapaapäivä, jolloin aurinko paistoi tosi kauniisti. Ilma oli sopiva, ei liian kylmä eikä lämmin. Pystyi käyttämään uutta ihanaa talvitakkia. Tapasin puoliltapäivin ystäväni keskustassa. Aamulla nukuin pitkään eli puoli yhdeksään.
Kävimme kaakaolla Robert's Coffee Jugendissa, höpöttelimme pari tuntia ja kävimme Kankurin tuvassa sekä Mantan markkinoilla pikaisesti. Siellä näimme joulupukinkin.
Mietin tässä tuota uskaltamista ja rohkeana olemista. Olen joskus kertonut, että en usko nolostumiseen tai häpeään, mutta mitä jos se onkin juuri se asia, mitä piilottelen ja minkä takia en uskalla - koska pelkään nolostuvani tai häpeäväni. Etten kehtuuta jotain asiaa. Jokin asia työn ulkopuolisissa asioissa, jotka kaipaisivat rohkeutta saavat minut jostain syystä perääntymään. Haluaisin tietää syyn siihen.
Pääsin istumaan pukinkin syliin, koska ystäväni teki niin ensin; rohkaisi tekemään saman asian kuin hän. Jostain syystä sekin, että istuin kymmenen sekuntia pukin sylissä sanomatta hänelle mitään (oli kyllä superystävällinen ihana joulupukki ihastuttavine isoine pörröisine hanskoineen) sai minut melkein perääntymään, vaikka ajatuksena mielessä olin, että "jee, menenpä istumaan pukin syliin, kun olen joskus 3-4-vuotiaana viimeksi istunut, voi kun huisi idea!" Mutta todellisuudessa menin vaikeaksi, lähes lukkoon. Ajattelin sitäkin, että pitäisi ystäväni, miksei useammankin ystävän, kanssa aina mennä kaupungille suorittamaan jonkinlaisia sosiaalisia rohkaisevia "kokeita", koska rohkeuden pettäminen estää minua tällä hetkellä saavuttamasta asiaa, josta olen vähintään syyskuusta asti unelmoinut. Enkä voi jättää tätä tilaisuutta käyttämättä. Olen jo jättänyt useita tilaisuuksia käyttämättä. Jään elämässäni aika yksin, jos en tule rohkeammaksi.
On tosi helppoa puhua myyjien kanssa tai yksityisempienkin kahvilapitäjien kanssa, mutta heidän kanssa asioidessa se on niin helppoa, koska he ovat paikalla sitä varten, että heidän kanssaan keskustellaan. En myöskään puhu kenenkään kanssa puhelimessa, koska tunnen tekstailun olevan helpompaa niin kuin se onkin. Vaikka tässä kohtaa on se ristiriita, että vaikka tykkään tekstailla, enkä puhua puhelimessa, niin puhelimessa puhumisen vastineena on juurikin se, kun tykkäisin puhua kasvotusten, enkä puhelimessa. Tykkään kaikkein eniten aidosta kohtaamisesta ihmisten kanssa, mutta en kykene tekemään ensimmäistä siirtoa. Seuraavat siirrot ovat helppoja, mutta ei se ensimmäinen.
Onko kenelläkään ollut samankaltaisia vaikeuksia? Miten pääsit sellaisesta yli?
Tämä päivä on mennyt aika sumussa. Eilen herätyskello, siis kännykkä, oli sammunut yöllä ja koska ei ollut pitkään aikaan ollut aikaisinta aamuvuoroa, niin heräsin vartin yli neljä aamulla, koska ilmeisesti alitajuisesti pelkäsin myöhästyväni töistä. Enpä kuitenkaan myöhästynyt. Kuitenkin töiden jälkeen ja siinä lopussa jo ajatukset alkoivat olla sumeita. Nukuin tunnin päikkäritkin kotiin saavuttua tänään, mutta tuntui niin
oudolta, kun kello ei ollut vielä kuuttakaan, vaikka olisi toivonut sen
olevan yhdeksän illalla. Lähdin ulos salille ja kummastutti, miten ihmiset olivat niin myöhään liikkeellä. Ei oikeasti ollut myöhä. Nyt tässä vaiheessa vuotta on päivät vain todella pimeitä ja tuntuu, että päivä kestää hyvin vähän aikaa ja olisi jatkuva ilta tai yö. Salillakin kuuntelin vain äänikirjaa, enkä tuntunut saavan kiinni todellisuudesta kuin vasta sitten, kun odotin kauppareissun jälkeen ratikkaa keskustassa matkalla takaisin kotiin. Keskustan jouluvalot palauttivat minut takaisin todellisuuteen, vaikka äänikirjaa kuuntelinkin.
Ihanan ihana aamu, cappuccinoa masussa. Vielä puuttuu pieni takkatulen
räiske ja ihanan muhkea ja suuri olotuoli, joka voisi kätkeä syliinsä
pehmoisen viltin kanssa. Katsoin juuri
kuudennen jakson The joulukalenterista ja tuli vanhat ajat mieleen, kun
pukki ei enää käynyt (mutta on silti edelleen olemassa!) ja saatiin
veljen kanssa satanen, että voitiin ostaa (niin, markkaa) perheelle
lahjoja. Sitten kaikki oli niin salaista, ketään ei saanut katsoa,
lahjapaperin rapistelua ja salaisuus piiloon jouluaattoon asti
6.12.2013
Viikonloppuna onneksi saa herätä ilman herätyskelloja. Saisi univelan jälleen kurottua umpeen. Ja tekisi kaikkea kivaa. Monia hymyn aikaansaavia lehtiäkin on ilmestynyt kirjastoon selattavaksi ja luettavaksi. Kotiinkin tuli postiluukusta yksi kiva. Ja voisi kiertää muutaman paikan. Toivottavasti viikonlopusta tulee aurinkoinen monin tavoin.
Ihastuttavaa viikonloppua kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti