Sydänsuruja ja kauniita maisemia

Olin kuukauden odottanut viime sunnuntaita, Linnanmäen valokarnevaalia ja ilotulitusta sinä iltana. Jouduin kuitenkin pettymään pahan kerran, koska ihminen, jonka kanssa minun piti mennä sinne ei "päässyt paikalle", mutta harmikseni näin hänet siellä jonkun toisen kanssa.
Muistan vieläkin, miltä se tuntui: maha meni ylösalaisin, kuvotti, vavisutti, itketti. Tuntui että olisi ilma kylmentynyt monta astetta ja kuin jokin jättikoura olisi puristanut sydänparkaani, tukahduttaen sen lyönnit. Tunsin sydämeni särkyvän, unelman jota olen neljä vuotta kantanut sisälläni menevän hukkaan. Maailman vedettävän jalkojen alta. Ilman sitä ihmistä, jota odotin, en olisi monia asioita kokenut. Olen iloinen, että olen kokenut hänen kanssaan paljon, koska en esimerkiksi asuisi Helsingissä ilman häntä. Hänen takiaan on vain aina ollut vaikea lähteä pois Helsingistä ja on ollut kiire takaisin. Ei ole kiire enää.

Halusin nähdä ilotulituksen hänen kanssa, jonka kanssa olen viimeksi nähnyt ilotulituksen vuonna 2015 samassa paikassa, mutta ei. Sen sijaan särkyi sydän. Vihdoin.

Jotain hyvääkin siitä kyllä selvisi, koska nyt näen jotkin asiat paremmin kuin kolmeen vuoteen. Ja uusi mottoni on, että jos mies on idiootti, niin se ei ole koskaan naisen vika. Valinnat omassa elämässä tekee itse, muut ihmiset vain tulevat elämään tai menevät ohitse jättäen pienen jäljen tai on jättämättä yhtään mitään. Sydämen särkymisellä on hyväkin puolensa, koska nyt näkee asiat selkeämmin ja yhtenä päivänä, eilen, tunsin vain itseni onnelliseksi eikä ollut kiire minnekään. Vaikka perjantai-aamuna heräsin kaksi ja puoli tuntia ennen kellon soittoa eli puoli viideltä, pyörin tunnin ja päätin nousta katsomaan sarjaa ja tekemään aamutoimia kaikessa rauhassa. Heräsin, koska ajatukset hänestä vain pyörivät mielessä.

Tiedän kyllä, että minulla on myös ns. "ylivilkas mielikuvitus" ja minun on joskus vaikea keskittyä esimerkiksi monologiin (täytyy olla dialogia, koska ilman omaa osallistumistani keskusteluun en välttämättä kuule sitä vaikka yritänkin kuunnella), enkä kaikkiin asiateksteihin osaa keskittyä, jos niistä ei välity kuvia eli en saa hahmoteltua asiaa visuaaliseksi. Onkohan tällä jotain nimeä? Kaikki mitä ajattelen periaatteessa selostan ne mielessäni, mutta näen myös kuvia jatkuvasti. Jos siis joskus on kaukainen katse, niin olen hävinnyt ajatuksiini ja minut pitää "herättää". Muistan kyllä sen ajan muutama vuosi sitten, kun kokeilin kolme päivää raakaruokavaliota, jolloin olin enemmän läsnä kuin koskaan. Pystyn siis olemaan visuaalisissa asioissa läsnä, mutta jos jokin kovasti painaa mieltä, niin ajatukset voivat tulla jopa visuaalisuuden eteen, harvemmin kyllä.

Taivas on tälläkin viikolla näyttänyt kauneuttaan. Voi että tuo taivas tuossa kuu-kuvassa oli paljon hienompi. Olisipa vain paljon parempi kamera. Odotan, että minulla on varaa ostaa Samsung S9, koska siinä pitäisi olla aivan loistavat kamera-ominaisuudet.

Tällä viikolla kurre pääsi matkustamaan paikkaan, johon sen on pitänyt päästä jo puoli vuotta, mutta se on vain niin söpö, että se on pysynyt itselläni. Ajattelin, että voin nyt siitäkin luopua, koska kaikkein ihanin on jo menetetty. Se ei kyllä pidä paikkaansa, etten voisi sallia itselleni kauniita, söpöjä, suloisia asioita. Tämän hämähäkinkin ostin ensin toiselle, mutta päätin pitää sen itselläni, tarvitsin heijastinta mustaan valaisemattomaan vaatteeseeni. Niitähän tarvitsen juuri kaikkein eniten piristämään päiviä ja tottakai ihania ihmisiä. Ihmiset ovat kaikki kaikessa.

Minimalismi on silti auvoisaa - miksi pitäisi omistaa enempää kuin mitä tarvitsee. Pari koriste-esinettä voi olla esimerkiksi kaunis kynttelikkö ja kuvia seinällä, pari pehmolelua, ettei koti näyttäisi ihan tyhjältä. Kannattaako silti omistaa jotain, mitä ei tarvitse, vaikkakin sillä olisi tunnearvoa. Toisaalta pitääkö tunnearvokkaita asioita niin kovasti säilyttää, jos ei tunne tarvitsevansa niitä ainakin kerran viikossa? Eikö aina puhuta hetkessä elämisestä ja siitä, ettei saisi vatvoa menneitä, jollei ne kuulu nykyisyyteen tai tulevaisuuteen. Kaikki asiat on kuitenkin mielessä, jos ne kuuluu siellä olla. Tottakai tärkeitä asiakirjoja jne pitää säilyttää. Tämä on oma mielipiteeni. Kaikilla saa ja pitääkin olla oma mielipiteensä asioista.

Mietin jopa, kun kerran yksi ystäväni kertoi, ettei hän säilytä luettuja kirjoja, että voisin itsekin tehdä niin - heittää luetut kirjat pois, viedä vaikka kierrätykseen, jos joku toinen niitä haluaisi lukea. Löytyyhän ne aina kirjastosta, jos ne haluaisi lukea uudelleen. Enkä omaksi harmikseni ole enää niin hyvä lukemaan kuin ennen (on jopa kolme kiinnostavaa lehteä jäänyt kesken, jotka olen aina lukenut kannesta kanteen), koska asioiden visuaalisuus on vienyt enemmän valtaa, ylivilkas mielikuvitus ja keskittymiskyvyttömyys tai vain se, että iltaisin haluaa vain painaa pään tyynyyn ja nukahtaa. Hetken olla ilman ajatuksia, joita tarvitsee valveilla ollessa ajatella, kun ei voi olla ajattelemattakaan. Vain hänen seurassaan pystyin nollaamaan ajatukseni täysin, olemaan siinä hetkessä, koska en halunnut olla missään muualla.

Kunpa joku voisi korjata särkyneen sydämen.

Illat ovat nykyisin niin pimeitä, pitäisi kai kuljettaa taskulamppua kaikkialla mukana.

Metsät ovat ihania. Haluaisin löytää enemmän metsiä Helsingissä.

Myönnän superhaasteen epäonnistuneen. Tällä viikolla olen puputtanut herkkua menemään, mutta ihme kyllä iho on pysynyt kauniina. Varmaankin sen takia, että joka ikinen herkku (eikä niitä oikeasti tosi paljon ole ollut) on syöty hyvällä omallatunnolla, stressittömänä, eikä ole potenut sen jälkeen huonoa omaatuntoa tai valitellut, ettei olisi pitänyt syödä. On vain ajatellut, että olipa hyvää. Niin pitäisikin ajatella, koska stressi eniten vaikuttaa ihomme kuntoon ja suoliston hyvinvointiin. Kohtuus kaikessa toki. Makeaa on tehnyt mieli ja herkutella senkin takia, että kuukautiset ovat nurkan takana, tulevat siis minä päivänä tahansa. Ja olen omaan kehooni tottunut niin, että aina viikko ennen kuukautisia alkaa tekemään mieli herkkuja, koska keho kertoo tarvitsevansa ylimääräistä energiaa. Olen siis herkutellut, koska olen tarvinnut herkkuja.

Torstaina tapasin kahta ystävääni ja toisen kanssa vihdoin ja viimein kävimme Amos Rexissä ihastelemassa valotaidetta, jonka jälkeen menimme Lasipalatsin kahvilaan juomaan teetä ja syömään munkkia ja pullaa ja juttelimme, kunnes pulju meni kiinni. Ihanaa että on ystäviä, vaikkei heitä tarpeeksi usein näekään. Tärkeintä on pitää yhteyttä ja nähdä silloin, kun on mahdollista.

Tällä viikolla rumsteerasin asunnon sellaiseen uskoon, ettei ole koskaan ennen ollutkaan. Ensimmäisenä vuonna en omistanut televisiota ja sitten jonkin aikaa luulin, ettei sitä voi siirtää mihinkään nettiboksin läheisyydestä ja sitten kun huomasin olevani väärässä siirsin sen vastapäiseen seinään, johon siirsin nyt sängyn, joka on ennenkin ollut siinä sen jälkeen, kun huomasin, että kaappia voi siirtää työntämällä. Telkkari siirtyi tasoineen seinähyllyn alapuolelle, jossa sänky oli muutamaan kertaan ollut. Tätä transformaatiota en ollut ennen kokeillutkaan, vaikka olen kokeillut jo varmaan viittä eri variaatiota tähän asuntoon.

Tykkään, että huonekaluja voi välillä siirtää mielen mukaan, jos siltä tuntuu, ettei olisi vain yhtä paikkaa, missä ne voisivat olla. Vaihtelu virkistää ja kun kyllästyy, niin siirtelee huonekaluja eli rumsteeraa uudelleen. Nyt on hyvä näin, tulee ruokapöytää/tietokonepöytääkin käytettyä enemmän kuin ennen ja jos haluan vain katsella jotain sarjaa tai leffaa, niin laitan tyynyt matolle ja käyn siihen pötkölleen. Kuvat myös siirsin toiselle seinälle, lisäsin pari tekstiä ja siirsin mummin maalaaman taulun kuvien vanhalle paikalle, jossa oli ruuvit valmiina. Myöskään kirjahylly/yöpöytä ei ole ennen ollut ikkunan edessä. En aina pidä kirjahyllyä ja yöpöytää vierekkäisinä tasoina. Joskus yöpöytä on toiminut myös yöpöytänä ja joskus kirjahylly on toiminut yöpöytänä. Lukulampun sai kätevästi ikkunalaudalle sängyn viereen, jossa se on ennenkin ollut.

Oli kyllä hassua herätä rumsteerausta seuranneena aamuna, kun katsoi vaatekaapin seinää ja kului pari sekuntia, että ai niin, järjestys vaihtui. On muutenkin nukkunut arkipäivien univelkoja nyt viikonloppuna. Kannattaa joskus vaihtaa järjestystä, raikastaa kummasti asunnon ilmettä, jollei tavarat ole jo parhaimmilla paikoilla, jos on mahdollista.

 

 Nämä kuvat ovat vuodelta 2014 Seurasaaresta. 2014 oli se maaginen vuosi.

Kirjoitin 10.3.2017

3 vuotta sitten tihkutti vettä

3 vuotta sitten tänä päivänä oli maanantai

3 vuotta sitten haistoin maailman suloisimman tuoksun

3 vuotta sitten sydämeni valtasi lämpö

3 vuotta sitten se lämpö muutti sydämeeni asumaan.

10.3.2014 tapasin hänet, jonka vuoksi sydämeni on nyt särkynyt. Lupasin, etten koskaan tuo tosi persoonallisia asioita tänne blogiin, mutta toisaalta, jos vanhoja postauksia vuodelta 2014-2015 on lukenut, niin niissä on mainittu eräs henkilö, ei nimeltä koska en koskaan puhu nimillä. Jos rakastaa oikeasti, niin rakkaus ei hälvene sydämestä. Aika voi auttaa, mutta rakkaus ei hälvene, jos se on aitoa.

Tällä hetkellä jossain päin Suomea on jo lunta ja olen vain iloinen, ettei ole vielä täällä. Anteeksi talvesta ja lumesta tykkäävät, mutta mie en välitä lumesta. Tällä hetkellä se ei ole kaunista, mieluummin olen pimeässä ja sytytän kynttilöitä iltaisin. Viime talvi oli super luminen. Ken tietää, millainen tämän vuoden talvi tulee olemaan. Joskus toivoin, että olisin oppinut lumilautailemaan. En tiedä, onko se enää mahdollista, kun en saanut toista tilaisuutta opetella. Nämä kuvat ovat vuodelta 2012, kun asuin Turun Petreliuksessa. Lumi oli jo tullut jokin aika sitten, kuten kuvista huomaa. Aika hassua ajatella, että lumi nykyään tulisikaan lokakuussa. Tunnetut talvikuukaudet ovat marraskuusta maaliskuuhun, ja maaliskuussa maan pitäisi jo näkyä eli lumen sulaa pois. Viime vuonna lumi suli varmaan vasta maaliskuun lopussa. Muistan, että kevät taisi tulla myöhään. Ja nyt syksy on pudottanut lehtensä ennen kuin ehti nähdä niiden värin vaihtumista kunnolla. Kaikkialla tuntuu olevan vain keltaista ja ruskeaa lehdistöä liiskaantuneena maahan, ei punaista ja oranssia värihehkua.

25.10.2012

Joskus tekee mieli kiivetä korkean rakennuksen katolle, kun taivas on kaunis, koska sieltä katsottuna se olisi vielä kauniimpi. 

 Aika tottahan tuo. Varmaan jo tuolloin halusin osata teleportata talojen katoille katsomaan taivasta.

Palatakseni vielä herkutteluun oli neljä salitonta päivää, jolloin vaikka herkuttelin niin oli tämän viikon aikana syystä jos toisesta pudonnut pari kiloa. Ja treeni kulki tosi hienosti, harjoittelin isoimmilla painoilla, joita olen käyttänyt. Ehkä keho vain tarvitsi enemmän kuin yhden palautumispäivän. Kehoa on aina hyvä kuunnella.

Nyt käännän nenäni kohti tuota kaunista aurinkoista ulkoilmaa ja Wanhaa satamahallia vai mikä se olikaan, Lakritsi- ja salmiakkifestivaaleille kuitenkin käypi tie. Teen sieltä varmaan minipostauksen. Nyt elän pienissä hetkissä ja nenä kohti tulevaa. Ei saa luovuttaa, vaikka elämä heittäisi eteen mitä.

Ihanaa sunnuntaita!