Viime aikoina värittämiäni kuvia. Tottakai Hanna Karlzonin piirtämiä.
Viime sunnuntaina piti jo kirjoitella edellisviikosta eli viime viikkoa edeltävästä viikosta. Eipä siinä paljon ehtinyt tapahtua. Oli kolmas viikko töissä, maanantai ja tiistai menivät tokkuraisessa olossa sekä töiden jälkeen päikkäreitä nukkuen. Keskiviikkona päätin sitten, että pääni on liian pehmeä töihin, päässä liikaa räkää, enkä selvästikään ollut työkuntoinen, äänikin oli lähtemässä. Olin keskiviikosta loppuviikon poissa. Ehdin nähdä pari päivää uusia työkavereita ja sitten saikulle. Jollain flunssalla kestää se pari viikkoa tulla ja pari viikkoa oli omalla kohdallani täynnä ja talo täynnä uusia pöpöjä, joita kehoni ei tunnistanut, joten minkäs teet.
Meinasin kyllä niinä kolmena päivänä tulla hjulluksi neljän seinän sisällä. Nyt on jo melkein pari työviikkoa takana flunssan jälkeen, mutta edelleen on kröhäinen olo päivittäin ja tekisi mieli käyttää ystävääni sarvikuonoa, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta mihinkään. Röörit tulevat puhtaiksi, kun on vielä viisikymmentä kertaa niistänyt. Toivottavasti.
Keskellä flunssarupeamaa perjantaina minulle tuli mieleen tämä runo:
Auringonvalo on kirkkaampi taivasta
Ja minä pelkään mennä ulos
Ettei se satuta liikaa
Ettei valo satuta liikaa
Pelkään edes hengittää
kun se satuttaa
Liikaa happea
Lasken tunteja tähdenlentoihin
Niitä on liian monta
Tunteja lasketaan
ennen pimeää
Vihdoin suljen silmät
Uni ahmaisee minut suihinsa
Rakastan sitä
Liian monta tuntia
Kun vihdoin aamu aukeaa
Avaan ikkunan
Tunnen voivani hengittää
Aurinko nousee
valona pitkin talojen seiniä
Voi avata silmät
Hengittää syvään
Eikä se satuta enää
Kahleet katkeavat
haurastuvat tomuksi ilmaan
Ja tunnen että voin taas lentää
Voin taas hymyillä kilpaa
Nousen ilmaan ja herään
Hengitän ilmaa ja herään
Katsoin yksi päivä vanhoja runojanikin ja minulle tuli vahva tunne siitä, että minun pitäisi käydä niistä läpi joka ikinen, korjata jos korjattavaa on ja lajitella ne kolmeen tai neljään eri osaan, runoihin, jotka muistuttavat toisiaan. Lähettää joku päivä kustantamoon. Haluaisin todellakin saada runokirjani julkaistua. Haluaisin ihmisten lukevan runojani, koska nautin itsekin niistä niin paljon. Tunnen edelleen olevani runojeni viestintuoja. Ne tulevat mieleeni ja kirjoitan ne ylös. Se on ihana tunne, kun ne tulevat ajatuksiin ja täyttävät koko mielen.
Sunnuntaina, edellissunnuntaina, ei viime sunnuntaina, jalkauduin vihdoin ulos ja olen joka päivä flunssan alettua syönyt porkkanan päivässä. Sateiset ilmat ovat myös toden teolla saapuneet. Oli kuitenkin mukavaa nähdä sunnuntaina yhtä ystävää, joka oli myös flunssasta tokenemassa. Kävimme katsomassa Design museota sekä Arkkitehtuurimuseota, joka oli todellinen pettymys mielikuviini nähden. Design museossa jonkin aikaa kiersimme, kunnes muistimme lähteä museon kahvilasta höpöttelemästä myös museota kiertämään.
Arkkitehtuurimuseo oli kyllä rakennuksena kiehtova, mutta sisällöltään oli mielestäni floppi. Olisin halunnut nähdä oikeasti kaunista arkkitehtuuria, enkä vain jotain vanhoja kuvia ties mistä. Olisin halunnut nähdä hienoja pohjapiirroksia, kaikkien hienojen vaikka Suomen tai maailmankin upeimpia rakennuksia, mutta ei. Sen sijaan vaihtuvan näyttelyn kerroksessa oli pari rumaa 70-luvun huonetta, mikä ei liity mitenkään arkkitehtuuriin.
Upeat Atlantit pitävät muutamaa taloa pystyssä ympäri Helsinkiä. Löysin nostalgian häivähdyksen käydessämme ohimennen Roobertin Herkussa.
Kismetti piti sairastelevalle hienosti seuraa.
Mikähän päivä se kukkiakin tuli hankittua.
Viime viikon lauantaina tuli pitkästä aikaa salilla käytyä ja otinpa vielä isommat painot, kun ajattelin, että nyt laiskottelu saa riittää ja olin hyvällä fiiliksellä ja tarpeeksi parantunut ja todellakin tarpeeksi palautunut viime treenistä. Tuli kiva polte pariksi päiväksi käsiin ja jalkoihin voimatreenin jälkeen.
Ennen salille menoa kävin Normalissa, kun piti vain uusi chiasiemenpurkki hankkia, mutta törmäsinkin siellä hyvän tuoksuiseen Creightonsin Vanilla&Macadamia vartalokuorintavoiteeseen sekä jälleen kerran tähän ihmeelliseen Holika Holikan pikkuputeliin, joka sisältää 99% Aloe Veraa.
En muista kerroinko uudestaan Ateneumissa käydessäni törmänneeni Kirsti Kunnaksen ja Eeva Kilven kahteen runokirjaan. Kirsi Kunnaksen aikuisille suunnatut runot ovat osin aika synkkiä, mutta tätä Eeva Kilpeä tosiaan tykkään lukea. Ensimmäistä kertaa törmään runoilijaan, joka ei pidä humoristisuuttaan salassa runoissaan ja on ihanaa, miten hänellä on jatkuvasti pilke silmäkulmassa. Onkohan hän yhä elossa, olisi mukava hänet tavata ja nähdä, millainen hän oikeasti on.
Back to work. Näen nämä maisemat joka aamu matkalla töihin.
Viime lauantaina pääsin vihdoin ja viimein ekaa kertaa uudessa kodissa asuessani ja pitkästä aikaa muutenkin kiertämään Töölönlahtea jalkaisin. Oli mukavaa.
Ajattelin, etten tehnyt viime viikonloppuna mitään, mutta kyllähän minä kuvailemassa kävin ja vähän kävelemässä, mutta kauheasti olisin seuraa kaivannut. Toisaalta on kai hyvä, että jotkut viikonloput on välillä itsekseenkin, kun oli aiempina viikonloppuina juossut sosiaalistumassa.
Kisse unille menossa kanssani. Tykkää tuossa jalkopäässä nukkua paitsi viime yönä tuli pyörittyä koko yö. Karvaotus sieti sellaista vilskettä neljään asti, kunnes se päätti itsekin laittaa ranttaliksi, kun taas minulla alkoi olla sellainen tunne, että jospa pysyisi paikoillaan loppuyön. Tottakai piti alkaa myös sataa kaatamalla samaan aikaan. Otin siis tulpat korviin ja nukuin herätyskelloon asti, ehkä 4,5 tuntia koko yön saldo sanoisin. Herätyskellon soidessa olisi todellakin tehnyt mieli torkuttaa.
Yhtenä kertana matkasin sattumalta jostain syystä Meilahden erään bussipysäkin ohi ja surulliseksi tulin jälleen, kun viime kerralla kun siinä Haartmaninkadun pysäkillä oli ollut tietyömaa, niin ne olivat antaneet siinä olevan monivuotisen jasmiinipuun kasvaa sekä kasvillisuutta myös, mutta tällä kertaa ne kakanpyörittäjät, jotka työmaista ovat vastuussa olivat vetäneet sen kokonaan tasaiseksi. Miksii? Vaadin kaupunkia istuttamaan siihen monta uutta puuta, joista yksi olisi jasmiinipuu. En siitä puusta välittänyt lapsena ja nuorena, mutta nykyään välitän.
Kävin viikonloppuna myös Sellossa, kun halusin mennä lukemaan ja selaamaan lehtiä. Olin iloinen, että löytyy Koti ja keittiö - lehti yhden bussimatkan päästä. Löytyisi se Vallilan kirjastostakin, jossa tällä hetkellä istun, mutta tämä tulee useimmiten ohitettua. Sellossa ollessa satoi ja onkin ollut nyt muutama aika sateinen päivä. Sellossa tulee juna-asemalla välillä vesi katosta läpi, mutta tuli sitä vettä aika kovaakin välillä. Toisaalta on hauskaa, kun sataa ihan kaatamalla, vaikkei silloin sinne pisaroiden joukkoon teekään mieli mennä.
Tuon kuvan napattua tuli mieleen tällainen mietelmä:
:: Olen matkalla juna-asemalle. Tunnelissa haisee virtsa ja tuhkakuppi. Moraalittomuus ja tyhmyys kulkevat usein käsi kädessä.
On satanut. Vesi lätäköityy asemalla muutaman metrin välein niissä laatoituksen kohdissa, joissa maa on matalampi. Näen ensimmäistä kertaa elämässäni ruiskeen. Se lepää raiteiden ja mustien kivien päällä, vieressään nuuskapussi, sinne myös heitetty.
Matka alkaa takaisin Helsinkiin. Maa menee ohi niin nopeasti, ettei katse ehdi tarkentaa. Sylissäni on kangaskassi, jonka uumenista tuoksuu tuore ruisleipä. Tämä on lyhyt junamatka. Kahden kaupungin välissä on vain kaksi pysäkkiä ennen määränpäätä.
Ajattelen saunaa, jonne olen menossa. Menen sinne hetkeksi olemaan keskenäni, olemaan lämmön ja veden kanssa. Unohtamaan hetkeksi kaiken muun. Unohtamaan kenkien sisällä olevat märät varpaat, kun kengät ovat kastuneet läpi.
Syksy on tulossa, jollei se ole jo tänne ehtinyt. Näin olen jo jonkin ajan odottanut: että ilma viilenisi, luonto puhkeaisi väriloistoonsa ja saisi kerrospukeutua, eikä tulisi heti liian kuuma ulos astuessa.
Odotan, että kirkas kesäaurinko muuttuisi lämpimäksi syysauringoksi, joka korostaisi lehtien värejä kulkien lehdistön läpi. Kohottaisin katseeni puuhun ja hymyilisin. Toivoisin taas voivani jakaa kaiken jonkun kanssa, jonkun joka ymmärtäisi sellaisia elämyksiä, joka olisi enemmän... ::
Että sellaista. Nyt on elokuun viimeinen päivä, elokuu meni huis vaan ohi. Huomenna alkaa virallisesti syksy. Olen kuunnellut nyt uudestaan Marian Keyesin kirjasarjaa Walshin perheestä kuunneltuani uusimman tänä vuonna ilmestyneen nimeltä Rachelin paluu. Se kuulosti niin mielenkiintoiselta, että halusin kuunnella jo ennen kuunnellut ja joskus luetut uudelleen ja nyt tuntuu siltä, että todella voin ensimmäistä kertaa keskittyä niiden kuuntelemiseen, saan niistä irti enemmän kuin ennen. Vähän kuin jotain oikeasti hyviä leffoja katsoessa nyt vuosien jälkeen uudestaan kiinnittää paljon enemmän kaikkeen huomiota, ei ainoastaan pääroolihenkilöihin, vuorosanoihin ja juoneen, vaan kaikkeen siinä ympärillä ja jokaiseen yksityiskohtaan.
Kuuntelin viikonloppuna myös oikeasti yhteen putkeen eli seitsemän tunnin ja 39 minuuttia kestävän Laura Mannisen uusimman Levottomat pilvet. Tykkäsin Mannisen ekasta kirjasta, mutta toisen jätin kesken heti alkuun, kun se meni yli oman moraalikynnyksen. Tässä kolmannessa kirjassa oli yhtä taitavaa sanailua kuin ekassa kirjassa, mutta se oli kepeä toisin kuin ensimmäinen kirja oli ahdistava.
Anyway. Tervetuloa syyskuu! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti