Viimeisenä pääsiäislomapäivänä maanantaina olin tilannut ennakkoon Green Hippo cafelta kotiinkuljetuksena keskipäivän aikaan tämän halloumi-salaatin sekä mustikkapiirakan. Tällä hetkellä yrittäjien tukeminen on erittäin tärkeää, että he voivat jatkaa normaalisti myös sitten, kun kaikki paikat saavat jälleen aukaista ovensa. Odotan sitä päivää erittäin paljon. Niin moni asia, joista nautin ja jotka ovat minulle tärkeitä ovat kiinni yrittäjistä, kahvilatyöntekijöistä ja ihmisläheisistä työntekijöistä. On kamalaa, että joillakin saattaa kestää useita kuukausia tämän jälkeen päästä takaisin jaloilleen ja siihen, millaista oli ennen.
Salaattiaterian ja mustikkapiirakan laskeuduttua viime maanantaina lähdin pyöräilemään tavanomaiselle nykyiselle lempipaikalleni eli Hietsuun. Sen jälkeen mietin, hankkiako vai eikö hankkia bussikorttiin lisää kautta ja sääolosuhteiden takia tuli hankittua jälleen yksi kuukausi lisää bussikorttiin. Voin valita, menenkö hyvällä säällä ja jaksamisella bussilla vai pyörällä töihin. Neljä päivää töissä tällä viikolla olivat sen verran lumisia ja vetisiä, ettei tullut mentyä kertaakaan pyörällä töihin ja pääsin pyöräilemään vasta tänään, kun olin lauantaina reissun päällä.
Löysin ihastuttavan reitin Hietaniemen rannalta Ruoholahteen, joka oli paljon lyhyempi kuin olin luullut, vain yksi pitkä pätkä ihastuttavaa maisemareittiä veden vieritse. On hyvä, kun on puhelimessa navigaattori, niin löytää ihan uusia asioita kuten vaikka pohjois-baanan, josta en olisi tiennyt ilman navigaattoria. Tuo on kyllä todella kaunis maisema ja kiva kulkea yhdistetty pyörille ja jalankulkijoille, mutta aita ei olisi pahitteeksi tietyissä kohdissa. Mietin, jos joku kaveriporukasta kertoo siinä vitsiä naureskellen ja leikillään töytäisee, niin yksi humpsahtaa veteen. Jospa riittää, että on sitä ajaessa varovainen.
Reissun loppuvaiheessa ylittäessäni siltaa ripsotti vähän rakeitakin samalla kun aurinko paistoi, mutta oli pysyttävä liikkeessä, sillä alkoi tulla aika kylmä ja tällä viikolla oli aika lähellä, etten vilustunut. Pyöräilysaldoksi tuli 16 kilometriä ihan niin kuin tänäänkin.
Perjantaina paistoi aurinko Vallilassa työmatkalla.
Äiti kysyi heti "karenssin" loputtua, että tulisinko häntä moikkaamaan Turun seutuville. Sanoin ensin, että en tule, mutta mietin sitä päivän ja päätinkin ostaa perjantain aamuna junalipun, joka lähtisi niin, että olisin kerennyt keskustaan hyvin, kun seuraava bussi olisi lähtenyt vasta lähes kolmen tunnin töistä pääsyni jälkeen ja olisi ollut yhdeksältä perillä, kun taas junalla olin puoli kahdeksalta perillä. En ollut pitkään aikaan matkustanut junalla pitempää matkaa kuin Helsingin ja Espoon väliä, mikä johtunee useimmiten siitä, että juna on kaksi tai jopa kolme kertaa kalliimpi kuin Onnibussi, mutta otin nyt junan edes- ja takaisin tullessa, vaikka matkoihin menikin 34 euroa yhteensä. Seuraavan kerran suunnistan sinnepäin äitienpäivänä. Onneksi on sentään kevät, niin auringosta voi nauttia.
Graffitijuna Turun asemalla. Lauantaina oli kyllä aivan ihana sää, jonka toivoin jatkuvan seuraavanakin päivänä. Suklaapupu matkalla takaisin matkaseurana, joka ei kyllä saanut kovin kauaa olla matkaseurana, kun söin sen (muhahaa!). Äiti oli hankkinut pääsiäiseksi minulle ja veljelleni (niin kuin hän joka vuosi tekee) suklaapupun ja suklaamunan, jotka nyt sain mukaani. Sain myös muutamia tavaroita, jotka olivat jääneet joulukontista ottamatta mukaan. Lisäksi sain hanskasienet, siis vartalon pesemiseen tarkoitetut hanskat, joihin hierotaan saippuaa ja sitten niillä hierotaan iholle. Tuli kyllä vinkuvan puhtaaksi iho, muttei kannata ihan joka päivä niitä käyttää, varsinkaan jos on herkkä iho. Pellot ja niityt sekä metsät vilistivät ohi ja olin nopeasti perillä.
Ai niin ja näin äidin uuden tassuammeen ja pari muutakin juttua, jotka hän oli kotiinsa hankkinut. Lapsuudenkotiini, johon muutimme perheenä, kun olin 5-vuotias - äiti jäi sinne. Tassuammeessa oli kiva tunti kylpeä perjantai-iltana, mutta märkä tukka nukkuessa meinasi tuoda flunssan tähän kehoon. Onneksi keho sylkäisi sen ulos ennen kuin ehti valloittaa mitään sopukkaa.
Takaisin Turun suuntimilta tulinkin seuraavana päivänä lähes samoihin aikoihin kuin olin ollut edeltävänä päivänä perillä Turussa. Kahdenkymmenenneljän tunnin matka edestakaisin. Hassua.
Kävimme äidin kanssa Ikeassa, kun hänellä oli auto käytössään ja sain hankittua jo pitkään miettimäni pari kulhoa. Lisäksi mukaan tuli nätin värinen kaitaliina ja pari tuoksukynttilää. Kummastelin kyllä jonkun aikaa sitä, miten eri tavalla ihmiset käyttäytyvät tällä hetkellä Turun kaupoissa verrattuna Helsinkiin. En siis ole koskaan nähnyt niin paljon ihmisiä Turun kaupoissa yhtä aikaa, paljon enemmän kuin suhteessa Helsinkiin. Vaikutin varmaan hassulta, kun olen tottunut pitämään turvaväliä kaupoissa ja esimerkiksi joskus odotan, että joku menee jogurttihyllyltä pois, että pääsen valitsemaan oman purkkini, enkä tule siihen samaan kohtaan valitsemaan tuotetta nyt kun ovi on vielä sopivasti auki. Normaalisti kyllä toisinaan niin teen.
Sain hankittua aiemmin tällä viikolla Stockmannin Lumene-osastolta uuden invicible illumination instant glow beauty serumin, kun kerran salilla ollessani satuin pudottamaan entisen purkin ja jos lasi putoaa edes puolen metrin matkan, niin sehän voi mennä rikki niin kuin tapahtui edelliselle putelille. Tämä on kuitenkin aivan ihana tuote ja kun esittälijälle kerroinkin pelänneeni näiden jo hävinneen, niin hän lohdutti, että eivät tule häviämään, kun on Lumenen suosituin tuote. Tämä on ihon sävyyn tasoittuva kevyt meikkivoide, joka antaa ihon hengittää, ei tuki ihohuokosia ja lisäksi siinä on hoitavia ominaisuuksia. Tasoittaa ihon todella pehmoisen ja kuulaan näköiseksi. Aivan ihana!
Tänään oli hiljainen päivä. Sunnuntait yleensäkin ovat. Mietin vähän kaikkea. Eniten mietin sitä, miten haluaisin kääntää aikaa taaksepäin kaksi, viisi tai jopa viisitoista vuotta. Aikaa, jolloin oli huolettomampaa. Tällä hetkellä paras ystäväni kertoi muuttavansa viikon päästä 435 kilometrin päähän, enkä välttämättä näkisi häntä enää koskaan. Kyllä varmasti näen, pidän siitä jotenkin huolen. Hän on ollut minulle viime vuosina erittäin tärkeä ja läheinen ihminen, eikä olosuhteiden pakolle tietenkään mitään voi. Luultavasti tulen olemaan surullinen jonkin aikaa.
Hän on se henkilö, jota olen ystävistäni eniten tavannut ja hän, jolta aina olen saanut voimahalin, että jaksaisi taas yhden viikon tai joskus kaksikin. Luulen, että jonain päivänä tulen tosiaan kokeilemaan sitä puun halaamista, en kuitenkaan usko, että se toimii, koska puu ei halaa takaisin ja vaikka se sykkiikin elämää vielä nukuksissa, niin ei sen sydän syki paidan läpi, eikä varsi ole lämmin. Eivät puut hymyile tai juttele.
Minulla ei ole ollut nyt ketään muuta kuin äiti ja hän, joille olen tämän typerän pandemian aikana jutellut, jos lasketaan töiden ulkopuoliset ihmiset. Hänen lisäksi ihmiset, joita useimmiten tapaan, minulla ei ole todellista sidettä, vaikka haluaisinkin. Olisikohan ollut ennen helmikuuta, jolloin olen tavannut hänen lisäkseen jonkun muun kuin hierojani tai salini ihanat vastaanottotyypit ja personal trainerit. He ovat riittäneet minulle, kun ystävillä ei ole ollut aikaa tai rahkeita. Tarvitsen enemmän ihmissuhteita. Hyvin ihmisläheiseksi ihmiseksi ystäväni ovat liian kaukana. Tarvitsen ystäviä, jotka ovat lähempänä ja joita voi fyysisesti tavata enemmän.
Olen elänyt vahvasti kirjojen, sarjojen ja mahjong-pelin (usein samaan aikaan) maailmassa töiden ja pyöräilyn lisäksi. Olen kuunnellut melkein koko Eppu Nuotion kuusiosaisen kirjasarjan, jonka osat ovat Musta, Kosto, Maksu, Varjo, Paine ja Loppu. Hän lukee niitä itse audiokirjasovelluksessa, mikä on todella hyvä, koska hän osaa painottaa oikeita kohtia juuri niin kuin on ne tarkoittanutkin.
Tuossa pohjois-Esplanadilla istuskellessa lähetin yhdelle ystävälleni viestin "Tänään on juuri sellainen sunnuntai, joka nostaa muistoja siitä, kun kerrot ex tempore tulleesi Helsinkiin ja istuttaisiin jossain aurinkoisella terassilla juomassa kahvia". Ja nauttimassa päivästä, unohdin sen lisätä, mutta sitä ajattelin sen kirjoittaessani. Luultavasti ilman pandemiaa olisimme tässä välissä tavanneet kolme tai neljä kertaa kahden tunnin välimatkasta huolimatta. Pohjois-Esplanadilla sijaitsevat Cafe Esplanad ja Robert's coffee jugend, jossa olemme käyneet. Viime keväänä kävin tällaisesta yllätyskutsusta hänen kanssaan paistattelemassa päivää yhden huurteisen kanssa Altaan kannella ja se oli ensimmäinen kerta, kun kävin Altaalla. Monesti mennyt kyllä ohi ja jo parina kesänä pitänyt mennä käymään siellä uimassa. Löyly ja Sompasauna ja ties mikä, josta en ole edes kuullutkaan pitäisi vielä kokea. Onhan tässä aikaa.
Loppukevennykseksi 15.4.2019 kirjoittamani teksti:
Viime viikolla keksimäni aforismi "Mitä opetamme ihmisille rakkaudesta
näkyy siinä, miten välitämme toisistamme" sai alkunsa siitä, kun näin
jotain tullessani Isosta Omenasta pois
ja lähestyin metroportaita. Näin, kun äiti avasi karkkia kääreestä vähän
jo isommalle pojalleen, jolla oli kyyneleiset kasvot. Ajattelin, että
jos äiti olisi antanut karkin vain pojalle ja antanut tämän itse avata
kääreen, niin sekin olisi ollut erittäin okei, mutta tämä äiti toimi
todella lempeästi poikaansa kohtaan. Tuosta pienestä suuresta eleestä
näin, miten vahva heidän välillään oleva rakkaus on. Me opetamme tosiaan
tekojemme kautta, miten rakastamme ja välitämme muista ihmisistä.
Aluksi sen tuntee siinä, miten sinusta itsestäsi välitetään, mutta
samalla opit myös välittämään ja rakastamaan muita ihmisiä. Vaikka
empatia ja sympatia tulisivatkin meiltä luonnostaan ja kumpuavat jostain
meidän sisimmästämme, niin silti me opimme vanhemmiltamme ja
toisiltamme, miten toisia ihmisiä kuuluu kohdella. Onko oikeaa tapaa
välittää toisista ihmisistä vai riittääkö että vain välittää? On aina
hyvä, että kertoo ja näyttää välittävänsä. Ei voi välittää liikaa.
Hyvää yötä ja ihanaa tulevaa viikkoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti