Minun ei pitänyt ikinä muuttaa Helsinkiin. Minulla oli Helsingistä perinteiset stereotypiat: pelkkää betoniviidakkoa, jossa ei ole ihastuttavaa luontoa, kallista, rikkaita selvää-saamatonta-slangia puhuvia ihmisiä kulkemassa nenät pystyssä Gucci-laukkua kädessä heilutellen ja välillä pitää olla varuillaan, kuka nurkan takaa voi hyökätä kimppuun. Olin niin väärässä kaikesta!
Olen viisi vuotta ja kolme kuukautta asunut Helsingissä. Neljä vuotta nykyisessä asunnossani Kalliossa. Kerron nyt suoraan, että ihastuttuani helsinkiläiseen mieheen muutin Helsinkiin saatuani työpaikan ja ihastuttuani kaupunkiin, kun hän minua siihen tutustutti. Se työpaikka ei ollut minua varten, mutta onneksi sitten löysin nykyisen työpaikkani, joka heti tuntui kuin olisin tullut toiseen kotiini. Siellä tapasin neljä rakasta ystävääni ja muitakin ihmisiä, jotka ovat minulle tärkeitä. Helsingissä on muutenkin ihmisiä, jotka ovat minulle tärkeitä, mutta joihin ei ole niin läheistä suhdetta, eivätkä he välttämättä tiedä olevansa minulle tärkeitä tai ajattele samoin.
Ensin asuin Munkkivuoressa, jossa oli metsä vieressä ja ranta lähellä, mutta kainalopaikan viilennyttyä piti lähteä pois. Onneksi löysin tämän nykyisen asuntoni, jossa olen viihtynyt kauemmin kuin missään muussa asunnossa. Tottakai olen haaveillut paljon toiseen asuntoon muuttamisesta, mutta oikeastihan tässä asunnossa ja sijainnissa ei ole mitään vikaa. Vaikka muutin pois metsän vierestä, niin bussilla, junalla, metrolla ja ratikalla pääsee vaikka minne nopeasti. Olen oppinut muutamia paikkoja, joihin voi mennä nauttimaan luonnosta, kun sinne kaipaa. Ja lähinnä on pari lahtea, joihin voi vaikka juosta, jos on ikävä veden ääreen. Täällä on myös tosi paljon tapahtumia ja tekemistä ympäri vuoden ja suurin osa niistä maksaa aika vähän jos ollenkaan.
Ilman tiettyjä tapahtumia, käänteitä, kehitysaskelmia ja varsinkin ihmisiä, joista kaikki on lähtöisin, sai kipinän muutoksiin, en olisi itse sellainen ihminen kuin olen juuri nyt. Ennen Helsinkiin muuttoa olin hieman ujohko, seurallinen kyllä tutussa seurassa, mutta en silloinkaan pystynyt puhumaan muiden ihmisten päälle. Olen oppinut, että välillä niin pitää vain tehdä, jos haluaa kertoa omankin mielipiteensä asiasta. Nykyisessäkin työpaikassa kesti kolmisen vuotta, että pystyin oikeasti avautumaan ja näyttämään muille ihmisille, millainen oikeasti olen. Hitaaseen lämpenemiseen saattoi vaikuttaa jatkuvasti ympärillä vaihtuvat ja muuttuvat ihmiset. Nykyään pystyn juttelemaan mukavia vaikkapa salilla saunassa välittämättä siitä, juttelenko hänelle enää koskaan, vaikkakin olen luonteeltani sellainen, että ne joiden kanssa tulen juttuun, niin heihin haluaisin tutustua paremminkin ja ystävystyä. Valitettavasti asiat eivät toimi niin. Helsingissä yksi paras asia ovat juurikin ihmiset.
Turussa oli pari ystävää, joita saattoi nähdä kerran tai jopa parikin kertaa viikossa ja perhettä näki myös usein; käytiin vuoroin kylässä ja yllätysvisiittejä sain omaankin asumukseeni ja omistin ihanan kissan, josta jouduin luopumaan Helsinkiin muuttaessani.
Turussa oli mukava työ, leikkikoulu, jossa toimin pari vuotta, sekä välillä avustajana sekä eskarin puolella yhtenä päivänä viikossa. Siellä oli kolme työntekijää ja saimme päättää päivärytmin, lukea, pelata, askarrella ja käydä vaikka joka päivä metsässä jos halusimme, kun ihana metsä oli ihan vieressä. Kaksi vuotta siellä oltuani oli aika siirtyä ja luovutin paikkani henkilölle, joka sitä tarvitsi. Siinäkin vaiheessa ajattelin, että näin kuului mennäkin. Jossain määrin uskon kohtaloon, jotka ilmenevät elämässä sattumina, jotka ohjaavat kelkan oikeaan suuntaan ja näin voivat samalla auttaa muitakin ihmisiä samalla.
Perheeni kysyi kolmisen vuotta, milloin muutan takaisin Turkuun. Eivät kysele enää.
Näiden vuosien aikana Helsingissä olen oppinut monenmoista asiaa: joskus
kantapään kautta, joskus ihanina piristävinä oivalluksina, joskus
hitaasti syttyvinä valoina. Helsingissä oloaikana olen oppinut ja kasvanut ihmisenä ja aikuisuuteen ja oppinut koko ajan lisää itsestäni, muista ihmisistä ja tästä ammatista, jota voin kutsua unelmatyökseni.
Eksyin aiheesta.
Vaikka Turussa näkikin paria kolmea ystävää ja perhettä enemmän kuin nykyään, niin ilman muuttoa Helsinkiin en olisi koskaan tavannut nykyisiä ihania rakkaita ystäviäni, joita ilman en tiedä, millainen todellisuus olisi. Ja on ihanaa tavata uusia kiinnostavia ihmisiä. Vanhat ystävät ja perheenjäsenet saa kyllä pidettyä, jos suhde on luja ja kestävä. Silloin se kestää välimatkoja ja pitkiä aikoja, jolloin ei näe. Turussa tunsin myös oloni yksinäiseksi kaikesta tuosta huolimatta.
Rakastan sitä, että Helsingissä on paljoin ihmisiä, vaikka jotkut puhuvatkin erikoisella tavalla oudoin lyhentein, niin olen omaksunut, että se on heidän tapansa puhua, eivätkä he aio sitä muuttaa. Alkuaikoina jopa huomautin sanoista, jotka kalskahtivat korvaan, nykyään vedän ne sisäisellä käden huitaisulla tai juttelen vain mukavia takaisin. Helsingissä ikään kuin oma tapani puhua, oma suomenkieleni, joka on enemmänkin sekoitus kirjakieltä ja Keski-Suomen murretta, on vahvistunut paljon. Johtuu oikeastaan siitä, ettei täällä niinkään arvosteta, millä tavoin ihmiset puhuvat ja toisaalta, koska ihmisiä on tullut monesta Suomen ja ulkomaan kolkasta. Kolme ystävistäni, joihin olen tutustunut Helsingissä ovat pohjoisemmasta Suomesta. Aina hykertelen heidän seurassaan ja oma murteenikin vahvistuu. Turkulaisuutta ei enää ole paitsi silloin, kun menen Turkuun, mutta viime kerrallakin ajattelin veljen puhuessa myös samaa kieltä kuin minä ja mitä olemme äidiltä oppineet, se on ollut aina jotain muuta kuin Turun tai Kaarinan murretta. Äidillekin viime kerralla tokaisin: "Se on kiva, kun täällä voi puhua melkein virolaisittain, ku puhutaan niin nopeesti".
Vaikkakin joskus ärsyttää ruuhkat ja ihmiset, jotka ovat tiellä, niin ajattelepa niitä sellaisen ihmisen näkökulmasta, jolla ei ole kiire. Ihmiset eivät yleensä ole kenenkään tiellä, koska he vain kulkevat omiin päämääriinsä omalla vauhdillaan. Turussa tunsin oloni yksinäiseksi, ehkä juuri siksi, että kaikkialle, minne meni ei ollut yhtä paljon ihmisiä ja jotenkin tuntuu, että täällä ihmiset otetaan vastaan ihmisinä, eikä juroteta busseissa, vaikkakin hyvin moni menee yksin istumaan, koska ei tunne kanssamatkustajiaan. Täällä ei silti nosteta reppua penkille pantiksi, että älä ihmeessä istu viereeni. Turussa asuessani joku sanoi kerran luonteestani, etten ole suomalainen vaan enemmänkin eurooppalainen, koska suomalainen ei käyttäydy niin kuin minä käyttäydyin jossain tietyssä yhteydessä tai jotain. Se on totta. Tunnen suurta vetoa Euroopan joihinkin maihin ja Englantiin. Helsingissäkin olen kuitenkin huomannut, että ihmiset enemmän halaavat, vaikka olisi kyllä ihanaa, jos halaamista olisi enemmän. Anyway täällä Helsingissä en ole yksinäinen. Vaikken tapaakaan ystäviäni läheskään niin usein kuin haluaisin, niin täällä on kuitenkin kaupungilla ja kaupoissa ihmisiä, joita voi katsella silmiin ja joille voi hymyillä ja salilla on aina tosi ihana henkilökunta, joiden kanssa voi höpötellä ja muutaman sanasen voi vaihtaa tuntemattoman kanssa saunassakin.
Kohtaus tästä päivästä:
Töistä päästyäni olin sopinut tapaavani ystäväni keskustassa. Bussi jumahti Sörnäisten ja Hakaniemen väliin kymmeneksi minuutiksi, mutta onneksi ystäväni ymmärsi tietöistä johtuvan ruuhkan. Kävimme Amos Rexissä ihastelemassa värikkäitä ja kubistisia tauluja sekä joimme nopeat kahvin ja teen höpötellessämme pikavauhtia kuulumisia. Sovimme tapaavamme paremmalla ajalla, koska minulla oli aika varattu hierojalle, jossa rentouduin ja höpöttelin puolitoista tuntia. Kävin sen jälkeen Stockmannilla, jonka alakerrassa käyn usein salin jälkeen ostamassa ruokaa. Kosmetiikkaosastolla minulle neuvoi herkälle iholle kasvovettä kaunis, hymyilevä ja kemioiden yhdistämä nainen. Olisin halunnut tutustua häneen ystävänä. Apteekissa kävin hakemassa b-vitamiinia ja hieman sielläkin ymmärrettiin huumorin päälle, kun kysyin, että miten d-vitamiinia voi saada sellainen, joka pysyy aina sisällä, eikä ota sitä edes purkista. Kävin ruokaostoksilla, kun kauppa oli vielä vartin auki ja hankin kaiken tarvittavan. Nousin katutasolle ja oikea ratikkakin tuli nopeasti. Kuuntelin äänikirjasovelluksesta Madventures-tyyppien kirjoittamaa ja lukemaa kirjaa matkatessani pari kilometriä ratikalla kotiin. Oikealla pysäkillä nousin pois ratikasta ja sain tämän tekstin kirjoittamisen päähäni katsellessani, kuinka seuraava ratikka tuli vastakkaisesta suunnasta. Siinä juuri mietin, miten nautin siitä, kun ratikat ja metrot tulevat pysäkille, nousee kyytiin ja suhaisee jonnekin suuntaan, minne onkaan menossa. Sanat alkoivat vilistää päässäni kulkiessani rauhallisia iltaisia Kallion katuja pitkin ja haistellessani hyvää tuoksua Paloasemalta - se tuoksu on joskus kuin ihanan paahteinen kahvi vaikkei se sitä oikeasti olisikaan. Päädyin kotiin kirjoittamaan, vaikka piti mennä suihkuun. Nyt menen suihkuun.
Rakastan Helsinkiä, sen tunnelmaa, ihmisiä jotka välillä puhuvat hassusti, mutta jotka kohtaavat toisen (ainakin useimmiten) vertaisenaan. Rakastan Helsingin kahviloita, katuja, paikkoja joissa olen vieraillut ja sitä, että aina voi löytää jonkun paikan, missä ei ole ennen käynyt. Rakastan sitä, että nopeasti pääsee minne vain ja nyt vieläkin pidemmälle uusien vyöhykkeiden takia. Rakastan Helsingin vanhoja todella kauniita rakennuksia, joita on enemmän kuin Turussa, vaikka ennen luulin toisin. Toisinaan rakastan sitä kiireen tuntua, koska kiire on vain se, mitä itse ajasta muodostaa. Silti rakastan sitä, kun juuri ja juuri ehtii vaikkapa bussiin, vaikka sydän jyskyttääkin kuin kolibri häkissä. Tietyötkin valmistunevat joskus. Jos ei itse keksi tekemistä voi katsoa netistä jonkin tapahtuman juuri sille päivälle ja mennä sinne. Tai pysyä kotona vällyjen välissä, lähteä jollekin kymmenistä lenkkipoluista, mennä katselemaan lintuja Töölönlahden rannalle...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti