Välillä pitää herkutella. Meinasin ostaa Eve Hietamiehen Puolinainen - kirjan, kun sitä ei ole BookBeatissa, mutta jätin ostamatta. Kaipa tulee joku päivä luettua, kun kolmen kirjan sarjakin oli niin kiva. Jotenkin vastahakoisesti juuri nyt syntyy tekstiä, kun tekee kovasti mieli jotain makeaa. Pitäisi kai lähteä ulos. Koko päivän tekemiset ovat vielä auki.
Tuli käytyä Sellossa. Ja aina kun siellä käyn, niin menen Robert's Coffeehen kahville. Ihan kuin Turussakin käyn Cafe Artissa. Viime aikoina olen syönyt kyllä IHAN LIIKAA MAKEAA. Tänäänkin aamupalan jälkeen halusin vain jäätelöä, kunnes meinasin seota, että onko se tämän päivän suunnitelma, jäätelö? No ostinkin jäätelöä illemmalla, mutta pitää yrittää saada itsensä taas ruotuun ja mennä piiskaamaan itseään vaikka salille käsipainojen kanssa tai juoksumatolle, niin johan loppuu jäätelönhimo!
On ihan totta, mitä sanotaan, että sokeririippuvuus vastaa kokaiiniriippuvuutta. Se on hyvin koukuttavaa, varsinkin jos on antanut itselleen luvan syödä sitä päivittäin, niin sitten kaipaa yhä vain lisää ja lisää. Pitää yrittää ainakin syödä paljon vähemmän sokeria oman terveyden takia. Jos joku muu siihen pystyy, niin miksen minäkin. Jotkut joskus sanoo, että heidän tekee mieluummin mieli suolaista tai kunnon ruokaa, eikä yhtään makeaa ja vastaan, että olisipa minullakin se ongelma.
Ostin uuden tiskinpesuaineen, joka tuoksuu hyvältä. Ja huomasin, että on vaikka mitä ketsuppeja ihan tavallisessa ruokakaupassa, eikä tarvitse mennä luonnontuotekauppaan, jos haluaa luomua vähempisuolaista ja vähempi-sokerista ketsuppia. Ei ole tässä taloudessa ennen ollut, mutta välillä yritän siedättää itseäni vehnään ja kun työpaikalla oli makaronilaatikkoa yhtenä päivänä ja minulle oli ihan hyvää tofuperunapaistosta, niin jäin kaipaamaan sitä makaronilaatikon makua. Pienenä äitini kanssa laitoin aina hilloa makaronilaatikkoon, mikä saattaa ehkä jonkun korvaan kuulostaa hassulta. Puolukkahillo ei kuitenkaan täytä sitä tehtävää, kun sitä voi käyttää maksalaatikon kanssa, piti olla mansikkahilloa. Sitä syödään myös lettujen kanssa. En vain omista mansikkahilloa, enkä viitsi yhtä makaronilaatikkoa varten hankkia hilloa, varsinkaan kun kaupan makaronilaatikko ei tule koskaan olemaan kotitekoisen veroista.
Sellossa katselin myös urheilukaupassa Kari Traata, vaikken ole koskaan siitä pahemmin innostunut tai olen ajatellut olla suostumatta innostumaan siitä. Nyt asia on muuttunut. Nuohan ovat tosi nätit. Enpä taida tänä vuonna osallistua Naisten kymppiin, jollei saa lähteä kävelijöiden jälkeen maksamatta osallistumismaksua. Se osallistumismaksu tapahtumaan, että saa käyttää samoja teitä kuin normaalisti suuren joukon mukana, on aika iso.
Voin mennä sen reitin muutenkin, muistan kyllä.
On muutenkin tosi kurjaa, että joskus rajataan vain tiettyyn käyttöön tiettynä päivänä jokin alue, eikä sitä kisaan osallistumaton muka silloin saisi käyttää, kun ei ole maksanut siitä. Ei minua huvita ne pienet ilmaisjutut mitä saa maaliin saapuessa, kunhan haluaisin mennä sen reitin läpi hölkäten ja välillä kävellen. Kyllähän siinä pieni kilpailuvietti siinä tulee, kun kävelee muita nopeammin tai sitten vain pistää hölkäksi, ettei joutuisi olemaan ruuhkassa. Ja välillä on toki hyödyllisiä vesipisteitä.
Torstaina ihana ihminen kävi laittamassa uuden pyöräni ajokuntoon. Hankin sen Verkkokaupasta, kuten saatoinkin aiemmin mainita. Kypärään piirsin tuollaisen käden ihan huvin vuoksi. Perjantaina aloitin sitten työmatkapyöräilyn. Ai että! Ei enää tarvitse juosta pää kolmantena jalkana bussiin ja katsoa sen perää, kun se menee nenän edestä, kun sattui olemaan pari minuuttia edellä aikataulusta. Eikä tarvitse pelätä, ehtiikö ajoissa töihin vai ei, koska tietää, mitä reittiä kulkee ja kuinka kauan siihen menee. Perillä kyllä on hyvä muistaa pitää repussa vaihtopaitaa sillä pyöräillessä ja varsinkin repun kanssa hiestyy selkä. Ihan hyvä, että hiestyy.
Mietin kyllä ensimmäisen pyöräilypäivän jälkeen, että myydäänkö pehmus-tettuja pyöräilyhousuja myös naisille, koska pidemmän päälle pylly sattuu kovan satulan päällä. Työmatka sinne ja takaisin on yhteensä suunnilleen 16 kilometriä pitkä. Pariin kertaan eksyinkin mennessä ja piti palauttaa mieleen, mikä reitti olisi lyhin ja nopein. Mutta voi että sitä autuutta, kun ei ole ainakaan kymmeneen vuoteen käyttänyt vaihteita ja siinä on vaihteet! Vaikkakin vain kolme, mutta vaihteet silti. Ei tarvitse polkea seisaallaan joka ylämäkeä ja pidemmillä suorilla voi laittaa kolmosen silmään. Näissä vaihteissa on huimia eroja.
Ja voi että sitä tunnetta pyöräillessä aurinkoisena päivänä! Pyörä soljui niin sulavasti, pehmeästi ja sileästi. Ja eksyttyäni vähän mennessä tiesin, että seuraavalla kerralla voisin tiristää kymmenen minuuttia siitäkin ajasta pois ja ajaa kahdeksan kilometriä lähes puoleen tuntiin, enkä todellakaan polje koko ajan täysillä ja vastassa voi olla valoja, ylämäkiä sun muuta mukavaa.
Harmi kyllä, että Kalliossa ei ole yhden ainoata pyörätietä ja Sörnäisissäkään ei ole, pitäisi taluttaa, jos ei halua autojen sekaan, koska siinä ei ole mitään järkeä Sörnäisissä yrittää mennä pyöräilijänä autoilijoiden ja ratikoiden seassa. Onneksi on eräänlainen takatie, joka kohoaa sillalle, jossa voi katsella auringonnousua ja haistella ihanan Meiran tehtaan paahdetun kahvin pehmeän tuoksun. Herättää kivasti. Pienesti huonontunut aerobinen kunto nousee varmasti kohisten.
Nämä kuvat ovat työpäivän jälkeen. Näinä aurinkoisina päivinä on tuntunut, että se päivän lämpimin aika sijoittuu iltapäivä kolmen ja viiden välille, varsinkin lähemmäs viittä, kunnes alkaa taas laskea. Mutta ihanan ihana perjantai, pyöräily, työpäivä ja ilma. Mahdettiinko sinä päivänä se tämän vuoden lämpöennätys laskea. Kuulemma viimeksi tähän aikaan vuodesta +20 oli neljä vuotta sitten. Niin ja tuosta junaratakuvasta sen verran vielä, että olen niitä ihmisiä, jotka ennen näkemättömän sillan nähdessään päättää, että sinne pitää mennä ottamaan selvää, mitä siellä on, vaikka pitikin kääntyä oikealle tietystä kohdasta. Jopa eksymisen uhalla. Omassa kotikaupungissa ei haittaa ollenkaan, että eksyy. Aina jonkin ajan kuluttua löytää oikean tien ja löytää tutun kadun. Ja ainahan on navigaattori.
Paljon helpompi poiketa salillekin, kun se on matkan varrella, eikä tarvitse odotella bussia tai ylitellä teitä. Kunhan laittaa pyörän telineeseen, käy salilla ja lähtee taas liikkeelle. Eikä tarvitse lämmitelläkään, kun on jo 12km pyöräilyä takana.
Tämän päivän maisemat kuvina. Ihanaa kontrastisuutta pilvet tuovat auringon kanssa taivaalle. Mietin taas, mitä reittiä pitkin pääsisi Töölön kirjastoon. Löysin onneksi tuon reitin, mitä bussikin käyttää, mutta ehkä pitäisi aloittaa myös siitä, mistä bussikin. Onkohan siellä pyöräteitä? Tosin ne tiet Hakaniemestä toiselle linjalle ja ensimmäiselle linjalle ovat aika vähäliikenteisiä autoilijoiden kannalta, niin luultavasti siellä pystyisi kulkemaan ajotiellä oikeassa reunassa.
Pyörällä autoteillä tulee se ongelma, että voiko pyörällä mennä bussikaistaa ja jos on kolme- tai nelihaarainen risteys, niin kuka menee ensin, jos ei ole kolmioita? Miksi tänäänkin suoraan menevä olisi antanut minulle, kääntyvälle, etuajo-oikeuden? Vai meneekö silloin aina oikealta tulevat ensin? Varmaan pitää kerrata autokoulun sääntöjä. Olisipa kaikkialla pyörätiet tai jaetut kävely/pyörätiet. Kyllähän pyöräilijät osaavat väistää tarvittaessa. On se vähän hassua, että pitää välillä olla autotiellä peläten henkensä puolesta ja olla hämillään vuoroista, kun välillä saa vain viilettää pitkin pyörätietä vain pysähtyen valoihin. Turussa ja Kaarinassa kaikki kävelytiet olivat jaettuja pyörien kanssa. Kaikki isommat risteysalueet pystyi polkemaan pyöräteillä. Ja jos piti mennä vaikka Portsan alueella autoteitä, niin ne olivat niin pikkukatuja, ettei koskaan tarvinnut pelätä.
Kaiken kaikkiaan työmatkapyöräily on ihanaa, terveydelle ja luonnolle hyödyllistä, kunhan vain tietää, missä saa ja missä ei saa pyöräillä. Ne voisi kyllä merkata paremmin.
Eväät terveellisempään elämään ovat valmiina. Niitä pitää osata vain hyödyntää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti