Tästä olisi pitänyt jo edellisviikonloppuna kirjoittaa (nythän on maanantai), mutten vain jaksanut. Edellisviikonlopun lauantaina eli 27. marraskuuta kipsahdini kamraatin kanssa Porvooseen, kun hän minut sinne halusi viedä. Olin halunnut jo kesällä Porvooseen, mutten lähtenyt, vaikka olisi bussilla päässyt, koska en halua kokea mitään niin kaunista kuin Porvoo yksin. Olin siis viimeksi viime vuonna käynyt Porvoossa, kun teimme tällä kertaa veli mukana uusinnan synttärimatkasta. Tässä siihen postaukseen linkki lauantailta ja sunnuntailta.
Kun pääsimme perille vatsa kurnaili siihen malliin, että löysimme hyvän nepalilaisen läheltä, mihin jätimme auton ja syöpöttelimme vatsamme kylläisiksi. Paikan nimi oli Pokhara. Totesin, että nepalilaisen naan-leivän ja intialaisen naan-leivän välillä on vissi ero. Tai tämä oli ainakin parasta naan-leipää, mitä olin ikinä syönyt. Ero oli siinä, että tämän nepalilaisen ravintolan naan-leipä oli todella ilmavaa, kuohkeaa ja hitusen makeahkoa. Normaalisti olen tottunut, että intialainen naan-leipä on hyvän makuista kivasti oliiviöljyssä uitettu, mutta pehmeä ja todella paksu lätty. Olen hieman hulluna naan-leipiin, pitää myöntää. Sen takia harmittelen ja laittelen aina välillä palautetta Sellon Prisman Fazerin paistimoon, kun en tiedä, mistä muualta saisi foccacciaa. He kun viime aikoina ovat vaihtaneet paistoaikaa, jolloin se ylikärventyy, eikä sellaista kuivaa korppua tee mieli syödä, kun sen pitäisi olla pehmeä ja ilmava, ei tippaakaan liian ruskea. Foccaccia on leipä, jonka valmistuksessa myös käytetään oliiviöljyä. On pitänyt itsekin yrittää tehdä foccacciaa. Oliiviöljy leivässä mitätöi vehnän vaikutuksen kehossani.
Porvoo on aivan upea vanhoine puurakennuksineen, jokineen ja putiikkeineen. No puhun Vanhasta kaupungista, en ole muuhun Porvooseen tutustunut. Ei käy kieltäminen, etteikö ihmiset tulisi Porvooseen paljolti Vanhan kaupungin näkemisen takia. Saavuttuamme mietin hetken, millaista olisi asua Porvoossa, mutta päädyin siihen lopputulokseen, että se on kiva paikka käydä. Olen niin kiintynyt Helsinkiin.
Kävimme putiikeissa katsomassa. Varsinkin ihania sisustusjuttuja, suklaata, kahviloita ja ravintoloita Vanhasta kaupungista löytyy. Olen jo pitkään halunnut tiettyä valkoista apinalamppua, mutta sillä on hieman hintaa. Tämä tummempi apinalamppu sulatti sydämeni, muttei sattumalta ollut kahtasataa taskussa lojumassa sillä hetkellä.
Tuli törmättyä uusiin mielenkiintoisiin juttuihin myös, kuten näihin eläinaiheisiin koruihin, kasseihin ja kirjoihin. Tuli sekin mieleen, että voisi Porvoossa piipahtaa juuri ennen joulua tonttuhommissa, mutta on kyllä muitakin ideoita perheelle hihassa. Nyt pitäisi vain päättää. Olisihan se ollut tosiaan kaikista parasta, jos olisimme jouluksi Rovaniemelle menneet ja se olisi ollut lahja itsessään se matka, mutta no can do. Mietimme myös, jos olisi lahjaton joulu, mutta vaikka joululahjojen pohtiminen on vaikeaa ja se lahjojen vaihto kovin harmillista puuhaa (perinteet, blech), niin aivoni käyvät mielikuvitukselta aina jouluisin ylikierroksilla lahjojen suhteen. En haluaisi välttämättä saada mitään, kun toiveitani ei voi rahalla ostaa (tai no hyvin kallis drone ja sopuhintainen museokortti), enkä halua mitään ajattelematonta lahjaa, mutta minusta on kiva antaa. Haluaisin vain antaa jotain sellaista, mistä lahjan saaja oikeasti ilahtuisi tai ei tiennyt tarvitsevansa ja sitten tuleekin käyttämään sitä paljon. Suklaata en pysty enää edes vastaanottamaan ja alkoholi lahjana on minulle todella typerä, koska en pahemmin juo. Erikoiskettukahvi tai vastaava on aina hyvä. Sellainen, mitä oikeasti tarvitsee. Kaikkein eniten haluan silti yhdessäoloa henkilöiltä, joilta sitä en normaalisti kovinkaan paljon saa.
Oli hienoa nähdä Porvoo jouluasussaan, vaikka kävimmekin siellä marraskuun puolella. Ei ollut ehtinyt lumi vielä satamaan, mutta onneksi olen nähnyt edes kuvia Porvoosta lumiasussaan, vaikka olisikin hienompi nähdä kaikki itse. Oli aika kirpakka sää, vaikka pakkanen on kiristynyt sen jälkeen ja tuntunut lämpimämmältä. Se on aina se tuuli, mikä tekee minkä tahansa kylmäksi.
Aleksanterinkatu sekä Ison Omenan joulukuusi.
Ehti se talvi ja lumi tänne Etelä-Suomeenkin, vaikkei vielä ole kovin paljon. Pakkanen on käynyt jo neljässätoista ja myöhemmin tässä samassa postauksessa (paljon kuvia) kerron siitä ihanasta kävelystä. Annan ennemminkin kuvien kertoa.
On aina upeaa päästä työpäivän aikana metsään, voisipa käydä joka päivä jossain.
Tämä on lauantailta. Paremmin kuin viime kerralla, jolloin juoksin vain kolme kilometriä. Tällä kertaa piti juosta puoli tuntia tai jopa viisi kilometriä, mutta vessahätä tuli vastaan 3,9 ja 28:47 juostua. Köhin yli tunnin limaa kurkusta sen jälkeen ennen kuin se tokeni, vaikka käytinkin avaavaa ainetta.
Olen toki juossut paremmilla ajoilla, mutta siihenpä tässä tähdätäänkin. Pitäisi käydä kahdesti viikossa juoksemassa ja muistaa hyvin venytellä. Ennen isoa taukoa vetelin 9-9.5km tuntivauhtia ja kerran saavutin jopa puolessa tunnissa viisi kilometriä, kun juoksin koko ajan kymmenen kilometrin tuntivauhdilla. Ajattelin nyt, että on vihdoin kiinnostuttava salijutuista uudestaan ja pidettävä itsestään kaikin puolin huolta. Tulisipa jälleen se euforian tunne kuin ennen, että pitää käydä juoksemassa tietyin väliajoin, ettei pääse mieliala tippumaan liian alas - taisin tästä aiemmin jo mainitakin.
Ja sitten eiliseen. Lähdin joskus puolenpäivän aikaan käpyttelemään kotoluolasta Hakaniemen halki ja Pohjoisrantaa pitkin Kanavarantaan. Pakkasin itseni hyvin, kun pakkanen tosiaan paukkui -14:ssä.
Meinasin käydä Senaatintorilla katsomassa Tuomaan markkinoita, mutta ne olikin tuotu Kauppatorille tänä vuonna ja Senaatintori oli kulman takaa kuikaisulla ihan tyhjän näköinen. Käppäilin alueen ympäri ennen kuin jatkoin matkaani Kauppahallin ohi kohti Kaivopuistoa.
Kävelin pitkin Ehrenströmintietä vai pitäisikö sitä kutsua Kaivopuiston rannaksi. Kuvasin aivan uskomatonta maisemaa, vettä ja pilvirajaa sekä kaukaa vedestä kohoavaa usvaa. Aivan upeaa!
Kompassitori.
Tie Hernesaaren rantaan. Piti hetkeksi jäädä katselemaan aurinkoa veden yllä ennen kääntymistä kohti Hietalahtea. Hietalahdesta Ruoholahden Jätkäsaaren risteyksen ohi. Siinä kohtaa alkoi kyllä tuntua jaloissa, että tuntui enää vain lantio ja jalkapohjat, että katoaisi kohta jaloista tunto, kun olin jo jonkin aikaa kävellyt. En silti odottanut ratikkaa baanan lopussa, vaan kävelin Eerikinkatua pitkin Kampin kauppakeskuksen takana olevalle aukiolle ja nousin siitä ratikkaan.
Tällaista tällä kertaa. Kävin vielä eilen katsomassa Eternals - elokuvan, joka oli ihan hieno elämys, taattua Marvelia.
Upeaa itsenäisyyspäivää ja alkavaa viikkoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti