Viime viikonloppuna oli niin paljon mielessä ja jatkuvasti menossa, niin ei tullut kirjoitettua mitään. Tällä ja viime viikolla olen kokenut eräänlaista oivallusta, uutta asiaa itsessäni. Vähän aikaa sitten eräs ystäväni nosti esille sen, että miksen ole kovin sosiaalinen vieraita ihmisiä kohtaan. Tai sanotaanko kovin rohkea. Hän käytti erästä ilmaisua, jota en tässä viitsi kertoa, mutta se sai minut avaamaan ja kurkistamaan sisimpääni. Toisaalta on vaikea olla sosiaalinen superpuheliaiden ihmisten seurassa, kun on tottunut, että toinen nopeampana ja sosiaalisempana hoitaa puhumisen, mutta tiedän itseni hyvin monesti vitkastelleen ennen kuin olen avannut suuni; ja nuoruudessa vaikkapa yökerhossa ääntä ei ole kuulunut, kun olisi pitänyt sanoa jotain kekseliästä ohimenevälle tyypille.
"Entä jos nolaan itseni?" Nolaamisen voimaan en ole uskonut pitkään pitkään aikaan, koska en usko koko sanaan. Eri asia on saattaa itsensä häpeän valtaan, mutta joskus jotkut käyttävät nolo-sanaa turhan kiireesti tarkoittamaan asioita, jotka eivät niitä oikeastaan ole. Se mitä esimerkiksi pienenä ajatteli nolona ajattelen tällä hetkellä rohkeuden merkkinä. Asioita, joita on halunnut itsekin tehdä, muttei ole uskaltanut tehdä. Ja mistä ihmeen syystä?
Olen elänyt ujon lapsuuden ja nuoruuden, josta osa oli koulukiusattuna olemista. Ilman perheystävien lapsia tai pihapiirin nuorempia lapsia minulla ei oikeastaan olisi ollut kavereita ennen kuin aloitin lukion. Lukiossa aloin rohkaistua ja tapasin henkilön, jolta opin sarkasmin taidon. Myöhemmin huomasin, että olisin voinut sen oppia aikoja sitten, mutta jospa sitä oli vasta 16-vuotiaana tarpeeksi vanha ymmärtämään, mitä se oli. En ollut edes päiväkodissa oppimassa lapsena sosiaalisuutta, vaan perhepäivähoidossa, jossa oli yksi sama aikuinen ja kolme muuta lasta, joista ei oikeastaan ollut kuin yhden kanssa mitään juttua. Me olimme vain hoidossa, olla möllötimme, ei siinä pahemmin jaariteltu.
Koulun alkaessa olin ujo outolintu, joka ei osannut puolustautua kiusaajia vastaan, joten olin mieluummin yksin ja näin perhekavereita ja kotipihakavereita vapaa-ajalla. Välitunnit vietin koulun seinään nojaillen odottaen, että vartin välitunti loppuisi. Oli tosi kurjaa sekin, että tullessani viimeisenä ruokapöytään kaikki muut kaikkosivat ilman syytä.
Kolmannella luokalla meinasin alkaa jo vähäsen oppia sosiaalisuutta ja rohkaistua puhumalla uusille luokkakavereille, mutta neljännellä luokalla luokallemme muutti kiusaaja ja sitten olinkin loppuala-asteajan yksin. Muutaman kerran kyllä kokeilin joihinkin yksittäin ystävystyä ja parille synttärillekin kutsuttiin, mutta eipä sen enempää. Yläasteella hengailin pihapiirikaverin ja sen kavereiden kanssa välituntisin, mutta muuten se oli vain tunneilla istumista ja sitten koulusta kotiin. Vietin paljon aikaa myös kirjastossa. Harrastuksia ei ollut harmillisesti, koska olisin saattanut olla hyvä koripallossa tai jalkapallossa. Balettia mietin sitten lukion aloitettua, että voih, olisi varmaan ollut kivaa.
Anyhow, eihän minun lapsuudestani pitänyt puhua, vaikka se varmasti valottaakin asiaa. Olen alkanut sisäistämään itseeni uutta ajatusmallia itsestäni, koska puheliaisuus oikeastaan kulkee geeneissäni ja olen varsinainen höpöttelijä, kun vauhtiin pääsen. Tosin se vielä, että uskaltaa höpöttää ja löytää sen sopivan kolon höpöttelyyn, on hyvä tunnistaa. Toinen asia on, haluaako joku kuunnella, koska itse olen siihen oppinut, että jos joku puhuu, niin pitäisi myös kuunnella, eikä keskeyttää kesken lauseen, niin kuin on toisinaan käynyt.
Nyt ajatusmaailmaani kuuluu se, että jos haluan jollekin puhua, niin menen vain puhumaan, koska ei siinä mitään menetä. Elämä kulkee eteenpäin, tapahtui mitä tahansa, reagoi kuka tahansa mihin tahansa miten tahansa. Sydämeni ei enää pamppaile, vaikka poskia saattaakin alkaa kuumottamaan - siitä ei tarvitse välittää.
Kiltteyttäni en pysty kenellekään puhumaan pahaa, mutta voin kyllä puhua todella suoraan. Ja toki on muutamista asioista ollut jo vuosia hyvin jämerät mielipiteet. Tässä rohkeudenpuuskassani mietinkin, että mitä jos olenkin vahingossa liian rohkea ja toinen ottaa sen töykeytenä tai röyhkeytenä vastaan. Tahallani en tietenkään yliammu.
Nuorena mielipiteeni ja sanojeni ilmaisussa sekin oli vaikeaa, että kun olin ollut niin pitkään hiljainen tarkkailija, niin vielä muutama vuosi sitten halusin miettiä ensin, mitä sanon ja kertoa sitten mielipiteeni, mutta muut keskustelijat olivatkin siinä vaiheessa jo hypänneet kolmanteen aiheeseen, kun minulla olisi sanottavani ekasta aiheesta.
Tällä hetkellä ajatukseni ja suuni kulkevat yhtä aikaa, ja joskus suuni ehtii kulkea ennen ajatuksiakin ja olen jälkeenpäin, että "sanoinpa sen fiksusti ja hienosti muotoiltuna".
Vaikka tällä hetkellä onkin mieleistä tulla nähdyksi ja kuulluksi (ei toki koskaan liikaa), niin eniten olen mielissäni siitä, että olen olemassa omana itsenäni ja saan olla juuri sellainen kuin olen. Jos se ei joillekin sovi, niin meh. Elämässä häviää enemmän, jos ei koskaan yritä.
Salikuva viime perjantailta. Tällä viikolla kävin maanantaina salilla vaiko tiistaina ja tänään piti käydä, mutta en vain jaksanut, kun on ollut pitkä ja väsynyt viikko.
Kissalle hankin uutta erilaista kissanhiekkaa, joka ei päästä hajuja läpi ja kyllä sen hiekan ominaishajuun tottuu. Tämä on jotain tofu-ainesta ja paakkuuntuu luonnollisesti. Ja pitäessäni hiekkalaatikon puhtaana, niin hiekanvaihtopäivänä lattialle heittämäni molemmat karvamatot ovat saaneet olla rauhassa kissan jätöksiltä, mitä nyt toisinaan rullautuvat kissan spurtatessa ympäriinsä vauhkopäissään. Sillä on myös hauska tapa käydä pyyhkimässä tassunsa mattoon tarpeilla käytyään.
Viime lauantaina kävin ystäväni luona ja otin karvakaverin mukaan. Viihdyimme viisi tuntia matkan päällä, kunnes ajattelin, että ehkä kisun pitäisi päästä vessassa käymään. Ystävän luona kahvittelimme ja herkuttelimme omenapiirakalla sekä kanelikekseillä, maalasimme ja pelasimme, toki myös höpöttelimme.
Kissa oli vähäsen väsynyt matkan jälkeen.
Viime sunnuntaina ystävän kanssa menimme ekaa kertaa Thai Vegan Kitcheniin Lapinlahdenkadulle syömään. Oli molemmille myös eka kerta, kun maistoimme thai-ruokaa. Jollei kyseessä ole thaimaalainen ruoka, jota olen ehkä kerran maistanut. Ruoka oli maukasta, vaikka jotkut ainesosat olivat tuntemattomia. Varmasti tulee mentyä uudemman kerran.
Oli ollut pitkään mielessä käydä kuvaamassa arkkitehtuuria, kun se kesältäkin jäi, eikä ole ollut inspiraatiota. Suuntasimme vain kohti Eiraa vähän Ullanlinnaa ja Punavuorta sivuten ja ajattelin, että kuvaan sen, mikä näyttää hienolta. Muutaman rakennuksen tästä jätin pois, mutta oli ihan kivaa pitkästä aikaa kuvailla rakennuksia. Viime aikoina olen ehkä enemmänkin kuvannut tunnelmaa.
Meidän piti kuvailujen jälkeen mennä uuteen Berry Cafehen, mutta se oli tupaten täynnä ja ne leivokset, joita olisin halunnut maistaa, oli loppuunmyyty. Pitää kuulemma aamusta tulla niitä syömään. Tosi outoa kyllä, kun luulin, että siellä kahvilassa olisi pelkästään sellaisia hedelmän muotoisia leivoksia, mitä yhdessä jutussa mainostettiin. Menimme sitten läheiseen Fazerin kahvilaan syömään ylihintaista kakkua ja juomaan minipienet kauracappuccinot.
Viime sunnuntai-iltana olisin halunnut nähdä ja kuvata kuunpimennyksen, mutta ehdin löytää pienen kuun liian myöhään rakennusten seasta ja kuu tosiaan oli pieni eli tosi kaukana. Luin jostain, ettei kuunpimennys aina edes tapahdu täysikuun aikaan.
Nämä kuvat ovat yhdeltä aamulta, olisiko ollut eilen vai edellispäivänä.
Kiva vuosia kestänyt peilini oli jostain kumman syystä onnistunut menemään repussa rikki, vaikken ollut sitä tietääkseni rikkonut tai repun päälle istahtanut.
Varasin tämän kirjan, pitäisi vielä alkaa lukemaan sitä. Maistoin Fazerin Dumle kaura baristaa, muttei se oikein ihmeellinen ollut. Maistoin myös Elovenalta vanilja-valkosuklaacookie kaurajuomaa, mutta vaikka se oli ihan jees, niin en halua juoda keksiä. Seuraavaksi Gingerbread kokeiluun.
Väritin tällä viikolla, koska sain viime viikonlopun maalailuista vähän inspiraatiota myös väritellä pitkästä aikaa. Ilokseni löysin myös paksummat stabilo-tussit laajalla väriskaalalla, joita en muistanut edes omistaneeni, mutta olipa kiva juttu.
Eilen illalla sain inspiraatiota tehdä pitkästä aikaa banaanilettuja. Join sen kanssa kofeiinitonta kahvia. Laitoin kehotuksesta lettuihin kanelin lisäksi myös kardemummaa ripauksen ja tuli aika pullamainen maku - ei mitenkään paha ollenkaan.
Kissa tykkää nukkua jalkojen päällä ja välissä. Ja toki myös aina kanssani sängyssä. Kyllähän se jotain puuhasteleekin öisin, mutta menen nukkumaan hän (no en voinut laittaa se) jalkojen välissä ja herään hän pään vierellä.
Fun fact: kun tuo kissa kääriytyy rullaksi hän on saman kokoinen kuin pääni. Onko siis kissa pieni vai pääni iso? Vai heittääkö geometria?
Kissan kootut osa?
