Minun piti alunperin kirjoittaa salin jälkeisen saunan ajatuksista samassa postauksessa Lakritsi- ja salmiakkifestivaalipostauksen kanssa, mutta ajattelin kirjoittaa tällaisen minipostauksen erikseen. Olen jo aiemmin kirjoittanut vaivasta, joka on kiusannut minua 26 vuotta ja suurentui teini-iässä. Tässä pari postausta kyseisestä aiheesta: Hyvä olo-postaus ja 22-vuoden-vaiva . Oikeastaan minun piti kirjoittaa tästä vasta sitten, kun vaiva olisi parantunut, mutten ole varma, parantuuko se koskaan.
Minulla on siis epäpuhtauksia kehossani alueella, jota edes äidin ystävä erikoissairaanhoitaja ei osaa kertoa, mitä ne ovat ja miksi ne ovat. Ne vain ovat, epäpuhtauksia kehossani 5-vuotiaasta asti. En tiedä, mistä ne johtuvat, ehkä määrittelemättömistä yliherkkyyksistäni, ehkä pelkästä hankauksesta, jota tapahtuu, kun nojailee tai istuskelee pidemmän aikaan tai pitää vähänkin kiristävämpää vaatepartta, niin tuntuu, että ihoon tulee epäpuhtauksia. Pyrin käyttämään ihoa vasten vain puuvillaa, ainakaan iho ei reagoi siihen mitenkään epäsuotuisasti. Muistan, kun olin lukiossa koulun musikaalissa ja ylläni oli musta paita, jonka materiaalia en muista, venyvää ja tiheää. Kun otin sen pois, niin koko yläselän ihohuokoset olivat täynnä sitä mustaa nukkaa tai sitä kangasta, siitä kankaasta imeytyi ihoon ties mitä. Sen jälkeen lakkasin käyttämästä tiettyjä materiaaleja, jotka tuntuvat tietynlaiselta ihoa vasten ja tiesin tekevän hallaa iholle.
Salilla saunan jälkeen tätä mietin, koska olen ala-asteelta lähtien hävennyt ihoni epäpuhtauksia. En tiedä, johtuiko osa ujouttani siitä, että häpesin. En koskaan käynyt peseytymässä liikuntatunnin jälkeen, kun en edes hikoillut, mutta toinen syy oli siinä, etten halunnut joutua naurun ja pilkan kohteeksi vain sen takia, että ihoni oli erilainen. Vieläkin haaveilen puhtaasta ihosta kuntosalilla, kun menen pyyhe päällä saunaan ja suihkussa laitan pyyhkeen sivuun vain, kun kukaan ei näe takalistoani. Haaveilen siis siitä, että voin kävellä pylly vapaasti näkyvillä niin kuin muut, eikä tarvitsisi pukeutua vessassa tai pyyhe ympärillä. Muut eivät pidä sitä kovin kummallisena asiana, tuskin ajattelee koko asiaa, mutta olen niin tottunut kävelemään takaperin kuin rapu, ettei moni ystävänikään tiedä asiasta yhtään mitään. Koska olen sen salannut. Vaiva on kyllä nyt paranemaan päin parantuneella ruokavaliolla ja liikunnalla sekä veden juonnilla, jospa jonain päivänä pitkäaikainen haaveeni täyttyy kävellä ilman rihman kiertämää salin pukkarissa.
Muistan, kun olin 18-22, en ole ihan varma, mutta olin lapsuudenkotini lähimmässä uimahallissa menossa saunaan pefletti peittäen harmitusalueen, niin yksi lapsi kysyi äidiltään, että "Mitä tuolla on?" Äiti veti nopean johtopäätöksen ja sanoi ääneen lapselleen, että mennään toiseen saunaan, vaikka olivat tulossa ensin samaan saunaan. Se oli todella loukkaavaa! Jos olisin ollut silloin rohkeampi, niin olisin puhunut äidille tai lapselle, ettei se ole mitään vaarallista tai tarttuvaa, koska ei se ole. Se on vain asia, jonka olen saanut geeneissäni taipumuksena omaksi harmikseni. Ja olisin sanonut äidille, että hän opettaa lastaan väärin. Ei lapsi säikähtänyt eikä tuominnut, ei lapset ole sellaisia. Hän oli vain kiinnostunut, koska ei tiennyt, mistä on kyse. Äiti olisi voinut minulta kysyä tai todeta lapselleen, että kaikki ovat erilaisia ja toisilla saattaa olla erilainen iho tai vastaavaa, mutta ei mennä eri saunaan ja viestiä lapselleen, että erilaisuus tai poikkeavuus on jotenkin huono asia tai istuttaa pelon erilaisuudesta lapseen. Vanhemmat omalla käyttäytymismallillaan opettavat lapsiaan.
Mitä jos äidillä olisi ollut vaikka näkyviä raskausarpia, niin olisiko minun pitänyt moittia häntä niistä. Miten hän ne olisi selittänyt lapselleen. Vai pitäisikö ihmisiä tuomita samaan tapaan, jos olisi ihoväripoikkeavuus eli vitiligo, olisi erivärinen, liian laiha tai lihava, kieroista silmistä... Ei, mikään noista asioista ei ole tarttuva tai muutenkaan pitäisi vahingoittaa kanssaihmisiä. Ei voi olettaa, että jokainen on samanlainen, koska emme ole. Jokainen meistä on erilainen tavalla tai toisella.
Minä olen aina ollut erilainen. En ole koskaan sopinut
mihinkään muottiin, siksi en usko vertismiin, lokerointiin, koska tilanteesta riippuen
olen jompikumpi ääripää ja hyppään jatkuvasti siinä välissä. Tilanteesta ja ihmisistä riippuu, millainen itsekin on. Olen iloinen
erilaisuudestani. Aina en ymmärrä asioita niin kuin muut ja minua "syytetään" naivismista ja toisinaan siitä, että sanon asiat liian suoraan. Joskus ajattelin, että realismi on ruma sana, koska sillä tarkoitettiin silloin sitä, ettei voi unelmoida. Ettei kannata ajatella asioista vain hyvää.
Erilaisuus on kuitenkin opettanut tosi paljon asioita. En vain reagoi asioihin aina samalla tavalla - kukapa reagoisi? Eikö ihmisten pidäkin reagoida juuri niin kuin reagoivat eikä sillä tavalla, miten toiset odottavat jonkun reagoivan. Emme me ole marionettinukkeja, emmekä elä kirjassa tai elokuvassa. Meillä ei ole etukäteen kirjoitettuja ajatuksia tai mielipiteitä, emmekä tiedä yllättävien asioiden sattuessa, miten niihin reagoimme, vaikka olisimme kuinka luullut tietävämme.
Minulle on jopa sanottu 20-vuotiaana, että olen hyvällä tavalla erilainen ja muistan sen vieläkin. Pitää olla moniulotteinen ja uskoa välillä asioihin, jotka ovat mahdottomia. Ihmisten erilaisuus on ihmisten vahvuus ja rikkaus. Emme ole yhteen muottiin tehtyjä. Ilman erilaisuutta ei olisi koko maailmaa olemassakaan. Toivottavasti nykymaailmassa kunnioitetaan, hyväksytään ja arvostetaan erilaisuutta eri tavalla kuin ennen.
Uskalla olla erilainen, jos se tekee sinut sellaiseksi, kuka oikeasti olet.
Loppujen lopuksi olemme kaikki erilaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti