Metsäretkiä, terveyttä, tuntemuksia, iloa

Aikaisina työaamuina kuljen skuutilla töihin. Ihanaa nähdä, miten kaupunki herää. On siis ekalla työviikolla pitänyt mennä kahdesti 6:15 - vuoroon (jolloin tietyt bussit eivät kulje) ja toisella viikolla 7-vuoroon.Tuli kivasti veronpalautuskin maanantaina, niin hankin 300 minuuttia skuuttiaikaa - ei tarvitse joka kerta erikseen venkslata sovelluksen kanssa. Skuuttien joskus syksyllä lähtiessä pitää yrittää aina ehtiä bussiin. Olen liian laiska pyöräilemään yhdeksää kilometriä.

Palautus ajan tasalle. Viime viikonloppuna olin ystävän kanssa retkeilemässä Nuuksion Vääräjärvellä. Kävely pysäkiltä Vääräjärvelle tuntui pitkältä - ja se olikin tunnin mittainen - mutta ei tarvinnut vaihtaa bussia välissä, vaan pääsimme yhdellä bussilla kotoani lähimmälle pysäkille. Oli upeaa nähdä pitkästä aikaa metsää ja jalat tykkäsivät, kun meinasivat alkaa jälleen kiukuttelemaan jostain, varsinkin tuo vasen jalka. Jalkani rakastavat metsäpolkuja, kiviä, pehmeää oikeaa maata ja juuria. Harmitus kyllä, että kaupunki sekä Helsingissä että Espoossa on jostain syystä kasannut kivoille leveille metsäteille ja ties mihin sellaista isokokoista hiekkakiveä, ihan turhaa.

Matkalla bussipysäkiltä Vääräjärven leirintäalueelle näimme heppoja, maisemia ja jänniä perhosia, joihin törmäsin ekaa kertaa. Kun perhoset lensivät kiinni korteen, niin ne muuttuivat ihan lehden värisiksi. Tarkastelin tietoa netistä ja selvisi, että ne olivat sitruunaperhosia.

Leirialueelle oli muutama muukin eksynyt, vähintään seitsemän telttaa vai jopa kymmenen siellä oli pystyssä. Pystytimme teltan ja aloimme tehdä ruokaa. Teimme purilaisia risukeittimellä. Olimme perjantaina käyneet Lidlistä ostamassa burgeritarpeet: neljän pihvin naudanlihapakkauksen, kurkkumajoneesia, pihvitomaatin, lehtisalaattia. Ja oli kyllä paremmat burgerit kuin missään burger-ravintolassa. Ei hyvään burgeriin paljon tarvita.

Kävimme Vääräjärvessä uimassa. Vähän oli vaikeaa päästä liukasta kalliota pitkin takaisin ylös, mutta onnistui se kuitenkin. Vesi oli lämmintä. Harmitus illassa oli se, että tuuli puhalsi koko illan siitä saakka, kun saavuimme siihen saakka, kun lähdimme meidän teltallemme nuotion katku 30 metrin päässä kävi nenään jatkuvasti. Nukuin pitkästä aikaa teltassa ja ihan hyvin se meni, vaikken vieläkään osaa tunkea itseäni makuupussiin loistokkaasti. Ei onneksi kauhean kylmä yö ollut, mutta aamulla oli selkä kipeä. 

Aamulla teimme puuroa ja vähäsenkö harmitti, että kahvi oli jäänyt matkasta. Vähän aivot ruikuttivat asiasta. Purimme telttaa ja pakkasimme yli tunnin, kunnes pääsimme lähtemään. Olisimme ehtineet aiempaan bussiin, jos olisimme käyttäneet oikoreittiä, mutta sitten olisi missattu pari kivaa maisemaa. Hepat olivat ulkona aitauksessa tullessammekin - harmi ettei yksityisalueen takia päässyt silitteemään. Ne tulivat jopa ihan aidalle käveltyämme vierestä.

Toinen viikko tuli jo oltua töissä ja työviikot olivat keskenään ihan erilaisia. Ihanaa päästä takaisin rutiineihin kiinni ja nähdä joka päivä paljon ihmisiä. Maanantaina pääsin aikaisin töistä ja päätin suunnistaa töiden ja lääkärikäynnin jälkeen Tammiston Citymarketiin aikomuksena löytää sieltä paljon puhuttuja 3D-jäätelöitä. Ei niitä sieltä löytynyt (eikä perjantaina Sellosta, vaikka piti olla), mutta oli eka kertani Tammiston Cittarista ja voi että on kyllä aivan mielettömän hieno ja tosi iso kauppa. 

 

Jossain vaiheessa HSL-vyöhykkeet muuttuivat, niin Tammistoon ja jopa Jumboon pääsee nykyään B-lipulla, kun ennen mielestäni olivat molemmat C-alueella, ainakin Jumbo. Voin toki muistaa väärin, kun viime Jumbon käynnistäkin on 2-3 vuotta aikaa ja silloinkin pääsi kyydillä. Kesälomallakin piti pyöräillä Jumboon, mutta suunnitelmat piti perua, kun ensin kaveri sairastui ja sitten itse sairastui ja ollut muuta.

Hankin synttärikukkia Tammiston Citymarketista. Ne ovat niin kauniita.

Maanantaina kävin lääkärillä ja tiistaina kävin verikokeissa ja sain tripin. Halusin saada selville, onko sisälläni jotain, mikä on syypäänä seitsemän kilon painon nousuun tämän vuoden alkupuolella. Painan tällä hetkellä enemmän kuin ikinä, enkä pidä peilikuvastani, koska en ole normaalisti tällainen; haluan olla sellaisessa kehossa kuin olen ennenkin ollut. 

Mietin ensin, että 1,5kk jalkapipi vaikutti asiaan, mutta kun 80% on kiinni ruokavaliosta, enkä ole sen koommin muuttanut ruokavaliotani, niin halusin tietää, onko kilpirauhasarvoissa, kortisoliarvoissa tms mitään erikoista. Tulokset tulivat päivässä takaisin ja kaikki ovat viitearvojen sisällä, vaikkakin jotkut arvot ovat melkein rajan alakantilta tai yläkantilta ulkona. 

Tutkin vähän asioita ja minulla on koko elämäni ollut vasovagaalinen hermosto. 19-vuotiaana otatin napalävistyksen, jonka jälkeen voimat katosivat niin, että sain lävistäjältä lasillisen vettä ja sokeripalan. Matkalla autolle näkö katosi hetkellisesti kokonaan ja palasi vasta 300 metrin kävelyttämisen jälkeen. Lähihoitajakoulussa 2010 meillä oli diabeteskokeilu hoitoluokassa, jossa pelkkä suolaliuoksen pistäminen mahaan sai maailman pyörimään silmissä. Professori hieroi hartioita, jotta veri palasi takaisin päähän. Olin puoli-istuvassa asennossa tunnin loput 10min ja olo normalisoitui. 

Aiemmin verikokeissa olen huomannut, että veriputkien liikkeen näkeminen tai kerran kun näin verta menevän kanyylissä ylöspäin ennen kuin se palasi alas (erään tuttumme kuljetimme ensiapuun ja hän sai tipan), niin silloinkin alkoi heikottaa ja heittää hurjasti mahasta. 

Minä en pelkää neuloja enkä verta. Kyseessä ei ole henkinen pelko, vaan silmien kautta tuleva tiedostamaton ärsyke. Aivojen alkukantaisin osa tekee sekunnissa hätätilatulkinnan. Kyse on puhtaasti visuaalisesta suojareflekseistä, jota järki ei ehdi pysäyttää. Mitä kehossa silloin siis tapahtuu eli vasovagaalinen refleksi. Vagushermo ylireagoi: vagushermo on kehon suurin rauhoittava hermo ja se reagoi liikkuvan veren nähdessäni tai saadessani ärsykettä vatsan alueelle lyömällä jarrut pohjaan liian lujaa. Tällöin verenpaine romahtaa, syke hidastuu, verisuonet laajenevat äkillisesti ja veri pakenee aivoista alaspäin. Tähän liittyy myös näön sumentuminen: kun veri pakenee aivoista ja silmien verkkokalvolta, näkö sumenee tai häviää hetkeksi kokonaan. Se palautuu heti, kun paine saadaan takaisin ylös.

 

Tiedän siis verikokeissa käydessäni pyytää päästä makuulle ja katsoa toisaalle. Tämä ns fobiaksi kutsuttu verifobia ei ole pelko itse verta kohtaan, vaan kehoni vain reagoi siihen, koska minä ilmiselvästi kuulun siihen 3-4 prosenttiin koko maailman väestöstä, jolla tämä alkukantainen taistele tai pakene - reaktio on yhä olemassa. 

 

Annoin vielä gaganäytteen, josta selvitetään, onko minulla heliko-bakteeri suolistossa. Jos on, niin siihen saa antibioottihoidon. Epäilen sitä, sillä minulla on 24/7 kurkkurefluksi eli poltetta kurkussa ja joskus pidemmälläkin ruokatorvessa. Olen huomannut, että usein olen saattanut lievittää poltteen tunnetta syömällä, jolloin vatsahapot lieventyvät. Toki sekin on ehkä osaltaan saattanut kasvattaa jonkin verran päivittäin syötäviä kaloreita, muttei sen enempää kuin muinakaan päivinä. Olen useita vuosia myös kertonut kavereille ja he ovat huomanneet, että minulla on 24/7 nälkä. Viimeisen puolen vuoden aikana olen vasta alkanut tunnustelemaan, että minuahan oikeasti vain närästää jatkuvasti. Minulle on tärkeää tietää, mitä kehossani tapahtuu, niin pystyn löytämään ja keksimään vastauksia ja ratkaisuja, että se eli minä pystyisi voimaan paremmin.

 

Tämä herkkä ja salamannopeasti reagoiva hermostoni ei ole pelkkä taakka verikokeissa. Koska kehoni reagoi ärsykkeisiin poikkeuksellisen vahvasti, pystyn eläytymään muiden ihmisten onneen ja taiteeseen tavalla, joka tuntuu fyysisesti koko kehossa.

Rakastan katsoa yhä uudelleen ja uudelleen esimerkiksi Britain's got talentin Olivia Lynesin ja Sidney Christmasin Golden buzzer - esityksiä. Kun esiintyjä vetää viimeisen upean nuotin, maailma pysähtyy hetkeksi. Se hiirenkorvan hiljaisuus ennen kuin yleisö räjähtää yhtäaikaisesti taputtamaan, on minulle myös hieno hetki. Sille on olemassa hieno ranskankielinen termi, frisson – esteettinen kylmä väre. Aivoni reagoivat siihen sekunnin murto-osan muutokseen hiljaisuudesta suosionosoitusten myrskyyn vapauttamalla valtavan ryöpyn dopamiinia. Iho menee välittömästi kananlihalle. Rakastan myös seurata tuomareiden ja yleisön reaktioita ja kasvojen ilmeitä. 

Monet saattavat liikuttua kyyneliin katsoessaan tällaisia esityksiä, mutta minä pystyn itkemään ja nauramaan samaan aikaan eli itkeä onnesta kuuluu tähän kastiin. Koska tiedän, miten herkästi hermostoni ylilatautuu, niin naurahdus on minun tietoinen tapani hallita sitä valtavaa tunnekuohua liikutuksen hetken lähestyessä, ettei tulisi itkua. Se on niin sanottu dimorfinen tunneilmaisu – kehon oma, viisas venttiili, joka maadoittaa ihmisen ja pitää turvassa, jottei suuri liikutus uuvuta kehoa.

Haluan elää nämä hetket yhä uudestaan, koska muiden aito onnistuminen ja yleisön yhteinen riemu saa minut resonoimaan samassa tahdissa. Se on kykyä tuntea äärimmäistä myötäiloa, ja tekee maailmasta paljon värikkäämmän paikan elää. Olen viime vuosina päästänyt itseäni ja tunteitani enemmän irralleen, koska jos patoaa liikaa sisälleen, niin saattaa jonain päivänä räjähtää, enkä sitä todellakaan halua. Päästän siis tunteet valloilleen rauhassa. Oikeassa elämässä toki pitää edelleen joitain tunteita pitää sisällään, koska kaikki tekevät niin, ettei alettaisi pitää outona tms.

En ollut vähään aikaan käynyt roskakeruulla, kun luulin nähneeni joitain merkkejä siitä, että kaupunki olisi vihdoin ottanut vastuun roskaamisesta. Toisin kuitenkin oli. Pussi oli täynnä kauan ennen kuin tunti oli täynnä. Roskisten lähellä laitoin roskat suoraan roskiin. Tupakan tumpit ovat järkyttävin ja suurin roska, mitä maassa lojuu kaikkialla. Ajattelen, että se on sama ja tuo, kuka tupakoi ja mistä syystä, kunhan ei häiritse tekemisillään muita ihmisiä, mutta jos heittää roskan maahan, niin saa minulta vähintäänkin keskisormen.

Kerään roskia, koska luonnon ei pitäisi joutua kärsimään ihmisten hölmöydestä. Luonnonsuojelu on todella lähellä sydäntäni.

Ihanat kukkaset ja eilinen aamupala. Aiempaan juttuun muuten lisäystä. Koska verikokeissa ei näkynyt lähes mitään poikkeavaa, niin aloin miettiä muita syitä turpoamiselle. Keksin, että vesi vanhin voitehista. Koko kesälomankin ajan rakastin kahvia (korkeintaan 3kkp päivässä) niin, että huomasin jossain vaiheessa, ettei iltakahvi enää vaikuta yöuniini. Saatan juoda iltakymmeneltä kahvin ja nukahtaa silti puolen tunnin kuluttua. 

Olen ollut aina kovin huono juomaan vettä. Kun liikuin paljon 2019-2022 ja olin elämäni parhaimmassa kunnossa, niin vettä tuli juotua hyvin ja kehokin voi hyvin. Olen siis viimeisen kolmen vuoden aikana niin sanotusti näännyttänyt kehoani, enkä ole antanut sille tarpeeksi vettä. Se on alkanut reagoimaan asiaan vahvasti vasta tänä vuonna saamalla kehon säästöliekki-tilaan. Eilen join tarpeeksi vettä aamusta asti ja tunsin, että minä olin paljon virkeämpi ja minulla oli energiaa tehdä asioita. 

Säästöliekin takia keho on ottanut kaiken mahdollisen nesteen ja varastoinut sen soluihin, mikä on saanut aikaan sen, että solut ovat alkaneet täyttyä nesteestä ja pitää sitä hyvin pahan päivän varalle. Kun alan antaa keholle tarpeeksi vettä joka päivä, niin se pystyy luopumaan liiasta nestevarastosta ja keskittyä jälleen olennaisiin asioihin. Jospa jaksaisin joku päivä taas salillekin. Muistan kyllä vielä, miltä tuntuu, kun on niin paljon energiaa kehossa, että se vain pitää purkaa johonkin - ja niin sen kuuluisikin olla.

Uusi tukkakiva. Perjantaina värjäsin tukkani samalla vanhalla Garnierin dark copper blonde - värillä, mutta tuli tosi kiva. Eilen suoristin, koska en voinut "tarhapöllönä" poistua ihmisten ilmoille. Tukka siis sojotti ihan joka suuntaan, eikä nenänpäätäkään näkynyt.

Oh, juhlistin synttäreitä käymällä tällä viikolla kamujen kansa pari kertaa leffassa. Ensin tiistaina kävin katsomassa Paholainen pukeutuu Pradaan 2, jota olimme odottaneet kaverin kanssa leffan ilmestymisestä asti, että olisi varaa leffalippuihin, ja sitten torstaina kävin katsomassa uusimman Spidermanin Redin leffateatterissa (kun ensin löysi sinne, menin ensin väärällä hissillä) kamun kanssa, joka ihastui Spidermaneihin. Jejei, kyllähän supersankarileffat kivoja on. 

Vähän erilaisia kaupunkikukkia keskustassa. Eilen kävin pitkästä aikaa Iso Roobertinkadun Nom Vietnamese kitchenissä, johon piti mennä kesäloman aikana. Käyn vähintään kerran vuodessa kesällä siellä syömässä kesärullia, koska ne ovat magnificent! Käytin parhaani mukaan jopa puikkoja syömiseen. 

Muutin ruokavaliossani myös sen, etten enää syö leipää aamulla, vaan ostin maissikakkuja: niiden päälle juustoa ja kurkkua. Lisäksi kaksi kananmunaa paistettuna. Hassusti kävi niinkin, että olen viimeiset kolme vai neljä päivää syönyt kattilapuuroa tuorepuuron sijaan, vaikken valinnut vielä vaihtavani kylmää puuroa lämpimään. Olen vain ollut laiska tekemään illalla tuorepuuroa valmiiksi kaappiin. 

Kesärullien jälkeen kävin Espresso Housesta hakemassa ilmaisen synttärikahvini. Valitsin caramel coffee frapinon ekstrashotilla espressoa, koska ilmeisesti siinä ei oikeasti ole muuten espressoa. Oli nam, pitää ensi kerralla pyytää samainen juoma ilman jäitä, vaikka juu jäät kuuluvat siihen, mutta kermavaahto ja jääpalat eivät sovi yhteen.

Ihastelin pitkästä aikaa Helsingin arkkitehtuuria ja skuuttasin Punavuoresta Kaivopuistoon ja sieltä pysäköin Stockmannin lähelle skuutin. Kävin Stockan Herkusta hakemassa ruokaa. 

Nyt pitäisi lähtiä kirjastoon. Jospa ottaisin kaksi kangaskassia mukaan myös ruokaa varten. Pitää ostaa huomiseksi evästä töihin ja lisää saksanpähkinöitä Lidlistä yms. Syödäkin pitäisi, ja siivota.

Oikein upeaa sunnuntaita ja uutta alkavaa viikkoa!