Makunautintoja ja uusia kokeiluja

Olen tehnyt silloin tällöin aika useinkin näitä kananmunattomia banaanilettuja, jotka ovat pulleita kuin amerikkalaiset pannukakut. Huomasin senkin, että on aika ostaa uusi tehosekoitin, kun sekoitin kerran taikinan sillä. Se piti niin korvia huumaavaa meteliä, että oh noes, ehkä TÄMÄ on seuraava tehosekoittimeni. Kaveri kysyi "mikset hankkisi jotain halvempaa?" (harva on oikeasti tätä halvempi ylipäätään, jopa yli 1000e maksavia) ja vastaukseni oli yksinkertainen "because it's so pretty!". Vanha yli kymmenen vuotta vanha tehosekoittimeni on OBH Nordican, muodoltaan kaunis ja väriltään vaaleansininen. Nykyään melkein kaikki tehosekoittimet ovat mustia tai harmaita, neliskulmaisiakin, ja tehosekoittimen pitää olla tarpeeksi iso. Tuo vanhanikin veti juuri ja juuri tuon lettutaikinan sisäänsä.

Eilen tuli hyvänä muistutuksena, että olen todellakin yliherkkä kananmunalle. Menin iloisena syömään kahvilaan laskiaispullan ystävän kanssa ja onneksi kävelimme Kamppiin nopeasti. Olin unohtanut, että pullat leivotaan kananmunalla. Tästä lähin jos haluaa pullaa, niin pitää pyytää vegaaniversio. Letutkin onnistuvat todella hyvin ns. vegaanisina, mutta on jännä huomata, kun syö kananmunattomia lettuja, että miten vahvasti se kananmuna oikeasti letuissa ja pannukakuissa maistuu. 

Olen toisaalta flunssan jälkeen maistanut ja haistanut aika kehnosti. Ei minua toisaalta se haittaa, mutta toisaalta olisi mukavaa kokea maailma kaikilla aisteilla, eikä ripauksittain silloin tällöin. Jospa joskus tutkituttaisi röörit, miksi se hajureseptori menee niin helposti tukkoon, vaikkei olisi juurikaan flunssaa. Vai tietäisikö joku muu vastauksen? Joku joskus mainitsi polyypeista jotain.

Viime viikon lauantaina kävin vihdoin HAMissa (joka on ilmeisesti saanut nimensä Tove Janssonin äidin mukaan) katsomassa Tove Janssonin uuden tämänhetkisen Paratiisi-näyttelyn. Olin todella haltioissani, että Tove Janssonin näyttelyä oli niin paljon laajennettu ja hyvä niin. Tove Janssonin pitäisi aina saada olla näkyvillä. Alakerran lisäksi hänen ennennäkemätön taiteensa ja raakapiirrokset olivat täyttäneet kokonaisen hallin yläkerrassa. Ajattelin, miten ihanaa on olla Tove Janssonin taiteen ympäröimänä. Ulkomaalaiset tuntevat Tove Janssonin eniten Muumien luojana, mutta hän oli niin paljon enemmänkin. 

Olen lukenut yhden elämänkerran Tove Janssonista, mutta se ei ole ainoa hänestä kirjoitettu omaelämänkerta, joten voisi lukea toisenkin. Ja oikeasti alkaa lukea hänen kirjoittamiaan kirjojaan. Kovin moni lehti ja muukin kirja odottaa lukemista ja lukemistahtini on kovin kehno tällä hetkellä. Yritän kovasti sitä parantaa. Pitäisi asettaa vaikka kello päälle, ottaa hyvä asento löhötuolissa ja lukea edes tunnin päivässä.

Minun piti mennä myös Amos Rexissä käymään viime lauantaina, mutta siellä oli sattumalta juuri sinä päivänä yksityistilaisuus. Jonain toisena museossakäyntipäivänä sitten. Kävin juomassa ja lukemassa lempikahvilassani Oma Maassa, jonka nimi on juuri vaihtunut Dash.Zestii:ksi.

Meinasin että olisi ollut jo tummempi hiusväri, kun tämän laitoin pari vai kolme viikkoa sitten, mutta se vain tasoitti punaista juuresta ja vaaleat latvat tasoitti saman väriseksi muun tukan kanssa. Se ei ihan kunnolla pysynyt, eikä ollut tarkoitus pitää tätä vaalea-punertava - yhdistelmää kovin kauaa muutenkaan. Oli se jonkin aikaa kiva.

Viime sunnuntaina en tehnyt paljon mitään. Mietin seuraavaa työpäivää.  Kävin lempikahvilassani numero yksi (on niitä muitakin tosi kivoja) nauttimassa cappuccinoa ja edelleen lukemassa tätä samaa Christina Laurenin True love experiment. On hyvä kirja ja tykkään, mutta toisin kuin toiset englanninkieliset kirjailijat, niin tämä käyttää sanoista sellaisia synonyymeja, joita pitää vähän väliä tarkistaa sanakirjasta, ja hän muutenkin käyttää todella taidokkaasti ja kuvailevasti omaa äidinkieltään. Eipä siinä mitään, on hauskaa opetella uusia englanninkielisia sanoja. On joskus ollut tarkoituksena lukea suomi-brittienglanti-suomi - sanakirja, en vain tiedä, mistä sellaisen löytäisi. 

En uskaltanut ihan vielä mennä käymään uimassa, vaikka aikomus olikin, mutta oli niin pieni hetki parantumisesta, etten tohtinut. Ja tällä kertaa olin viime sunnuntaina ihan oikeasti parantunut. Yhtenä iltana pari viikkoa sitten hehkutettuani, että jee, olen parantunut, niin se oli vain hiljainen välivaihe ennen kuin tuli lenssun toinen puoli. Kolmeosainen lenssu. Mutta tällä viikolla olen ollut töissä ja on ollut mukavaa olla jälleen oikeasti terveenä töissä. Taisin vähän ääneen laulellakin maanantaina viedessäni eväitä jääkaappiin. Siitä tietää, että on oikeasti terve.

Tuli tämä runo vastaan eräs päivä, vuodelta 2018.

Kissan kootut asennot. Arkiviikolla en ottanut muita kuvia kuin tämän.

Back to basics! Vihdoin löysin sävyn ja sopivan tumman, mutta ei liian tumman, eikä liian punertava (näkyy se vanha punertavuus vähän läpi toki) hiuksiini, kun kävin perjantaina töiden jälkeen Citymarketista hakemassa Garnierin hiusvärin numero 5. Tuli tosi ihana! Tuli heti mieleen Waldo's peoplen Back again - kappale, kun tämä on oikeastaan juurikin se hiusväri, joka on ominta minua. Eräs henkilö kauniisti sanoi kaikkien hiusvärien sopivan minulle, mutta nähdessäni itseni peilistä tämän värin kanssa ajattelin vain "She is back". Shokkivärejä en ole testannut todella punaisen ja aika oranssin lisäksi. Täysin mustaakin vain kerran elämässäni, muutamia kertoja on ollut tummanruskea. 

Ehkä joskus 40 vuoden päästä laitan valkoiseksi hiukset. Tai hopeiseksi. Tai vaaleanliilaksi. Sitten kun ei ole enää yhtään omaa pigmenttiä jäljellä, niin olen tyylikkäästi vanha. En halua olla harmaa, mutta valkohapsisuus voisi olla aika jees - tuo mieleen "pohjoisen ihmiset", jollaisiksi joskus luulin todella pohjoisessa asuvia. Eikö olekin muuten jännä, miten on mielikuvissaan miettinyt kaikenlaista ja sitten saanutkin tietää totuuden. Hyväksyykö aina totuutta onkin täysin eri asia.

Eilen menin Kamppiin ystävääni vastaan. Emme olleet nähneet neljään viikkoon. Kävimme Punavuoressa sijaitsevassa Bakerikassa, johon piti jonottaa sisään, mutta onneksi siinä kohtaa kadulla, eikä vielä silloin, ollut kovin kylmä. Bakerikaan menimme, koska olin nähnyt netistä siellä olevan biscoff - laskiaispullia, joita halusin maistaa. Lotus - keksi oli aivan mainio ja pullan päällinenkin ihan jees. Puolessa välissä kermavaahtoa alkoi masu täyttyä ja loppupullaa kohden tuntui - vaikken maistanut hirveän paljon siinä vaiheessa - että oli liian makea. Ei siis jatkoon. Pulla oli liian kuiva. Periaatteessa laskiaispullissa ei ole mitään ihmeellistä, mutta jos sen syö vaikka kerran vuodessa perinteen vuoksi, niin sen pullan pitäisi olla ilmava, kevyt ja sopivan kostea. Päälliset ja sisältö ei ole kaikki kaikessa. Ja jos oikeasti yhden laskiaispullan valitsisin, niin haluaisin sen vadelmahillolla. Tosi monet myyvät mansikkahillolla tai sillä oudolla mantelimassalla, mutta kerran vadelmahillopullaa maistettuani en ole päässyt siitä yli enkä ympäri. Vadelma on lempimarjani. Pari vai kolme viikkoa sitten toisen ystäväni seurassa syöty Cafe Succesin suklaalaskiaispulla veti kyllä voiton Bakerikasta.

Ja pullista puheen ollen. Cafe Successiin ja Cafe Esplanadiin voi aina luottaa, jos pullista on kyse. Ja toki Patisserie by Teemu Auran rahkapullaan lakritsijauheella. Lempikorvapuusti löytyi joskus Turun Cafe Brahesta. Sellaisia pehmeitä jättipullia. Tai sitten se ihana ph7:n suklaakorvapuusti Ruoholahden Citymarketista. Paras voisilmäpulla löytyi Töölön uimahallista, mutta he vaihtoivat sitä tms, koska se ei ole enää samanlainen. Kaikkein paras munkki löytyy Turun Cafe Ankasta paistotuoreena.

Laskiaispullan jälkeen tuli nopeasti nälkä ja hetken ponderoituamme menimme Iso Roobertinkadun Kotipizzaan syömään kanakotzone puokkiin. Se oli kyllä tosi ruokaisa puoliksi syötynä. En olisi jaksanut kokonaista, vaikka yleensä jaksankin. Kävimme kaupasta hakemassa kaverille mikroruokaa, kun iski kova väsymys ja ruoan tekeminen ei kuulostanut houkuttelevalta, ja salilla uusimassa jäsenyyteni. Köröteltyämme ratikalla Kallioon halusin viedä kaverini Oma Maahan, koska olen hänet sinne jo jonkin aikaa halunnut viedä, kahvihammasta kolotti hurjasti niin kuin aina syömisen jälkeen, ja hän merkkaa karttaan kaikki paikat, missä olemme käyneet. Se on sellainen täplikäs kartta - hauskaa.

Eilen oli mukava päivä ihmisineen kaikkineen. Aurinko tuli vielä moikkaamaan, kun olimme luokseni päästy. Kampin labyrintista eli Supermarketista bongasin käytävältä tällaisen uuden crisp mango-passion radlerin, joten ajattelin, miksipä ei maistaisi.

Tällä viikolla havahduin siihen, että ei ole enää olemassa vaniljavanukasta, sellaista oikeaa, miltä naminami joskus maistui. Paras vanukas ikinä! Katselen varmaan liikaa nostalgiasivustoa.

 

Nyt aion jolkottaa tuonne ulos pakkaseen ja pitkästä aikaa salille. Jalat eivät jaksa enää olla paikoillaan, niiden pitää päästä juoksemaan matolle. Keväämmällä sitten ulkosalle. Ihana aurinkokin siellä näyttäytyy, joten mikrossa lämmitetty kahvin loppu sekä kylmä puuron loppu naamariin ja menoksi!

 

Oikein mahtavaa sunnuntaita!

Sairastelukierteen loppu ja inspiroitumista

  

Olen ollut nyt viitisen viikkoa niin sanotussa sairastelukierteessä. Ensin oli kolme viikkoa aina tyhjästä tempaistu yskä ja viime viikon alussa tuli nuha. Viime viikon perjantaina keho katkaisi töissä oleskelun tuomalla flunssan tunteen kehoon. Sitä ennen olin pitänyt sitä vain vierailevana pöpönä, jonka potkaisisin pois hetkenä minä hyvänsä. 

Laitoin töihin viestiä viime perjantaina vähän ennen kuutta, että olen kipeä ja herätessä seuraavan kerran huomasin saaneeni vasempaan silmään tulehduksen. Oli se tuntunut oudolta ja kutissut yön aikana, mutta aamulla herätessä se oli ihan rähmässä. Olin hieman pöllämystynyt ja kummissani saadessani elämäni ensimmäisen silmätulehduksen. Luulin välttyväni siltä koko elämäni ajan. No kunhan ei tule elämän ensimmäistä korvatulehdusta. 

Laitoin työterveyden digiklinikalle viestiä, vastasin automaatin tekemiin kysymyksiin ja sain nopeasti erikoislääkärin juttelemaan kanssani. Tulikin mieleen, että olen tainnut tästä jo kertoa. Maanantaina silmä oli vielä punainen, joten jäin vielä kotiin lääkitsemään silmää kuudesti päivässä. Maanantain aikana oikea silmä parani, mutta antibioottitippoja käytin vielä kolme kertaa päivässä tiistaina, jolloin palasin töihin. 

Tiistai-iltana jaoin iloisen suihkun jälkeisen kuvan saatesanoilla "I'm smiling again because I can say after a few weeks I really am healthy. No cough, no sneezes, no sniffles or eye infection. I feel clean inside and outside. And happy." Keskiviikkoaamuna totesin itselleni "I was wrong". Menin silti töihin, mutta työpäivän aikana oli jatkuvasti kuuma ja melkein hikoilutti sisällä, kun toiset kertoivat huoneen olevan oikeasti viileä ja miettivät, jos pattereita pitäisi säätää kovemmalle. Päivän lopussa myönsin itselleni ja työtovereille, että olo on hyvin kuumeinen ja outo - työkaveri sanoi minun punertaneen jopa ulkona pakkasessa. Olo bussissa oli pitkästä aikaa hyvin sekava ja tuntui, että vatsassa velloi, mutta vatsatautia minulla ei onneksi ole edelleenkään ollut sen jälkeen, kun olin 12-vuotias. 

Se flunssasta. Olin eilen ja tämänkin päivän sairastuvalla kissan kanssa ja vihdoin tuntuu, että jospa nyt voisi olla terve olo. Ainakin sinnepäin. Ei päähän ainakaan enää satu. Sekin on kohdallani merkki jostain, jos poden päänsärkyä. Viime aikoina ei ole ollut kovinkaan usein edes nälkä, joten sen takia vähän paino tippunut. Ja olen tykännyt keittoja syödä. Yleensä minulla on ihan hirveä nälkä flunssasta toipuessa. Nytkin nälkä vain vähän koputtaa, että "jos söisit jotain, niin pärjään yön yli".

 

Laitoin ekaa kertaa yli viikkoon ripsiväriä. Kaveri sanoi, että minun pitäisi heittää se paras ripsari pois, jota käytin ennen kuin tuli silmätulehdus, mutta yhyy, en halua. En yleensä ulise meikkien perään, mutta tämä panda-ripsari, jota olen käyttänyt, on ollut elämäni paras ripsari. Laitoin myös jotain kivaa päälle käydessäni kaupasta hakemassa appelsiineja, raejuustoa ja keittoa. Pitää sitä itseään edes piristää.

 

Kissa toimii leukatukenani samalla kun teen tätä postausta.

 

Tein tänään sokerittomia ja kananmunattomia lettusia. Tuli ihan jees hyviä. Normaaleista letuista tosiaan maistaa kananmunan läpi, aika jännä juttu. Näistä lettusista se maku uupui, muuten olivat ihan jees. Tosi paksuja tuli näistä. Tässä ohje näihin banaanilettuihin.

Anyways jos nyt saisin tämän sairastelukierteen katkaistua, niin voisin oikeasti ruveta treenaamaan. On luultavasti todettu tosiasia, että treenaavat ihmiset sairastelevat vähemmän. En muista sairastelleeni kovinkaan paljon, kun treenasin ahkerammin muutama vuosi sitten. Painoin vain menemään ja oli välillä pakkokin käydä treenaamassa, kun muuten tuntui, että hyppisin ympäri seiniä, jos en pääsisi juoksemaan ja treenaamaan. 

Parina viime vuonna flunssan oltua ja sen loputtua olen palannut aika hitaasti takaisin treenien pariin. Tänäänkin sain uutta intoa treenaamiseen, kun katselin vanhoja tarinapäivityksiä vuosilta 2019-2020, joita on niin hauskaa, aww-fiiliksiä herättävää ja ilahduttavaa lukea, kun oli koko ajan menossa, energinen, iloinen ja tosiaan AINA nälkä, koska treenasi paljon 😁 Ja muutenkin.

Pitäisi syödä paljon enemmän kuin tällä hetkellä syön. Luin tuota kuvassa pienesti näkyvää opusta tänään, Onnistujan oppaan Kunnolla kasviksia - numero. Pitäisi lukea kaikki kivat tietopakettilehdet kaapista. Lukisi edes sen tunnin päivässä jollei enemmänkin. 

Tällä hetkellä vuotta aikomuksena on tulla vahvemmaksi kaikin puolin ja lukea enemmän. 

Ai niin ja mietin, josko tekisin vuosikoostepostaukset niistä vuosista, joista en sitä ole tehnyt. Harmi että juurikin vuosista 2019 ja 2020 olen tehnyt vuosikoostepostauksen, mutta haittaisiko, jos tekisin uuden vaikka tarina-klippien perusteella? Ei varmastikaan. Yleensä koostan vuosikoostepostaukset lukemalla vanhat blogipostaukset läpi, mutten välttämättä ole sisäistänyt niihin kaikkea sitä intoa ja iloa, joka oikeasti kuului päiviin; keskittynyt vain vähän isompiin asioihin, joita olen jakanut ja kertonut. Voisin kertoa niistä ilon pilkahduksista pitkin vuotta - sitä olisi mukava kirjoittaa ja toivottavasti mukava lukeakin.

Nyt alan jälleen lukemaan tai sitten heti koostamaan. Jaloissa tuntuu, että jotain haluaisivat tehdä, liikkua, mutta jospa vaikka huomenna pääsisi taas oikeasti liikkeelle. 

Oikein kivaa viikonlopun alkua!

Kuulumisista ja talvipaljasjalkakengistä

Tiistaina olimme työkavereiden kanssa Cafe Amoressa töiden jälkeen. Juttelimme, söin hyvää kakkua ja  kuolasin toisten pinaattipiirakalle, jota tuntui riittävän enemmän kuin omaa kakkuani. Tee tuoksui hyvältä, taisi olla vihreää vai valkoista "hedelmäinen maku". Kakun valitsin monien joukosta vitriinistä ja se tarjoiltiin marjojen ja karamellikastikkeen kera. Olisiko ollut kookosjuustokakku.

Tällä viikolla keskiviikkona vai torstaina saapui Fiiliskaupalta (https://fiiliskauppa.fi/) valitsemani Oulu - talvipaljasjalkakengät. Nämä on suunniteltu suojaamaan jalkoja viileiltä ilmoilta ilman kompromisseja mukavuudessa. Lämmin puuvillavuori pitää jalat lämpiminä ja vettähylkivä kangaspäällinen pitää jalat kuivina. Joustava ja pitävä kumipohja varmistaa vakauden ja käyttömukavuuden liukkaillakin keleillä.

Näitä paljasjalkakenkiä valitessa pitää tosiaan yrittää mitata oma jalkansa kokotaulukkoa apuna käyttäen, että tulee sopivan kokoinen kenkä. Varsinkin jos on tällainen väliinputoaja kooissa kuten minä: joskus 39 jalka, joskus 40 eli keskimäärin 39,5-kokoinen.

Fiiliskauppa on täysin kotimaisin voimin Helsingistä ponnistava verkkokauppa. Se keskittyy sporttisiin paremman fiiliksen tuotteisiin, jotka tukevat hyvinvointia liikkumisen kautta. 

Kissalla on omaa hauskaa. Se niin tykkää istuskella repimänsä pahvipaperirullan keskellä.

Toisinaan tuntuu, että kevät olisi niin lähellä, toisinaan taas ei, koska on edelleen todella kylmä. Ostaisi kukkia kotiin piristämään. Olisipa jo maaliskuu.

Ja niin perjantaina saapui päivä, jota en ajatellut koskaan saapuvan. Päivä jolloin aamulla huomasin saaneeni elämäni ensimmäisen silmätulehduksen, kun oli rähmässä koko vasen silmä. Minulla oli ollut jo omituinen yskä kolmisen viikkoa ja alkuviikosta tuli nuha vierailulle. Perjantaina nuhan kaveriksi tuli silmätulehdus. Mutta hei, yskä lähti pois sentään. 

Soitin töihin, että en voi tulla, kun silmässä on sidekalvotulehdus ja nenä vuotaa. Otin yhteyttä Mehiläisen digiklinikalle, josta tuli heti kysely oireista ja todella nopeasti erityislääkäri alkoi jutella. Ensin meinasi pyytää pakeilleen, jotta katsottaisiin silmää tarkemmin roskan tunteen takia, mutta sanoin tunnistavani aika hyvin silmätulehduksen sellaisen nähdessäni. Hän määräsi antibioottisilmätipat ja silmävoiteen yötä varten. Menisin sitten tervehtimään, jos ei oireet ala pian helpottamaan. 

Kävin apteekissa, joka onneksi on 300 metrin päässä, hakemassa lääkkeet. Olin hyvin ärsyyntynyt silmätulehdukseeni, kun piti aina välillä käydä pyyhkimässä ja lääkitä kahden ja puolen tunnin välein. Jossain kohtaa alkoi oikea silmäkin rähmiä ja onneksi en löytänyt siinä kohtaa hattua, koska olisin pomppinut sen päällä tai syönyt sen sarjakuvatyyliin.

Lauantaina aamulla huomasin, että voide sekä yöunet olivat tosi tehokkaita, eikä onneksi silmät enää rähmineet, vaikka olivatkin punaiset, vetisevät ja hieman kutiavat. Näppini pystyin pitämään visusti irti silmistä.

Kun on pakko ollut olla kotona, niin käytin aikaa siihen, mihin on pitänyt monta vuotta käyttää aikaa, mutta "ei ole ollut aikaa" eli kuvien järjestelyyn koneella. Olen aina välillä siirtänyt kännykältä kuvia koneelle erinumeroisiin kansioihin ja nyt vihdoin sain ne järkättyä kansioihin vuosien ja niissä vuodenaikojen perusteella. Sain myös kuvia vähennettyä jo sillä, että huomasin valmiiksi joskus järjestettyjen kansioiden jo sisältävän satoja saman nimisiä kuvia, joten siinä hävisi osa kuvista, kun olivat jo olemassa. Käyn joku päivä kaikki alakansiotkin läpi sekä karsin kuvat, joita en enää tarvitse. Pitäisi jokin päivä saada kaikki tiedostot ja kuvat talletettua parempaan paikkaan kuin vanhalle koneelleni, koska ei voi milloinkaan tietää, milloin tämä 10 vuotta vanha kone pistää sopimuksensa irti.

Löysin kuvia järjestellessä näitä vanhoja kuvia, joissa olen noin viidentoista ikäinen. Laitoin ne esille tämän tarinan kanssa: 

Ajattelin, miltä näytin 15-20-vuotiaana. Minuuttani leimasi pitkään, kun haukuttiin läskiksi ja lihavaksi ala-asteella (oikeasti normaali lapsen pyöreys), enkä ollut oikein kenenkään kanssa tekemisissä yläasteella, kun häpesin itseäni. Vietin paljon aikaa itsekseni, mutta onneksi oli myös perhetuttuja, joilla oli lapsia ja yläkerran naapuri sekä veli.

Sain ekan kamerani 12-vuotiaana ja omisin perheen ekan digipokkarin ollessani 15-vuotias, jolloin aloin ottamaan kuvia itsestäni. Luulin, että lihoin 16-vuotiaana, mutta se oli varmaan tosi ohi menevä vaihe, koska näissä kuvissa (joita oli enempi), joissa selkeästi varmaan näkyy iän muutos, olen todella laiha, en vain itse nähnyt sitä silloin. Olin aika surullinen, kunnes tapasin yhden ystävän lukiossa ja oli kaksi ystävää koulun ulkopuolelta myös. Onneksi säilytin kuvat, koska myöhemmin sitä huomaa asioita, joita ei ennen huomannut.

 

Tällä hetkellä olen enemmän sinut minuuteni kanssa kuin olen koskaan ollut. Kerroin yhdelle henkilölle, että nykyinen työpaikkani ja siellä olleet ihmiset ovat muovanneet minusta sen, kuka oikeasti olen ja kuka oikeasti haluan olla. Annoin toki koulukiusaamisen kaksi eri muotoa, suoranaisen kiusaamisen ja jättämisen ulkopuolelle, vaikuttaa minuun vuosia, kunnes jossain kohtaa Helsingissä asuessani ajattelin, että ei enää. Tai luultavasti jo Turussa asuessani ennen Helsinkiä. Helsingissä aloittaessani työt olin kuitenkin vielä todella ujo ja minulla kesti vielä muutaman vuoden saada itseni puhumaan päälle, koska minulle pienenä opetettiin, että päälle puhuminen on epäkohteliasta, joten en tehnyt niin, kunnes ymmärsin, että mitenkään muuten ei välttämättä tule aina kuulluksi. En vieläkään puheliaassa seurassa saa ääntäni aina kuuluviin ja saatan harmistua ja tuntea oloni ulkopuoliseksi. En tiedä, saisinko tällä hetkellä itseäni kuuluville, jos menisin sellaiseen seuraan. Ei oikeasti voi tietää, miten reagoi missäkin tilanteissa, vaikka kuinka suunnittelisi etukäteen. Olen näitä asioita avannut ennenkin täällä blogissani, joten en käytä siihen nyt aikaa. 

 

 

Eilen oli tosi nätti aurinkoinen päivä ja sininen taivas, niin pitihän sitä piipahtaa Lidlissä hakemassa lisää puuroa, kun meni loppumaan. Samalla kävin ottamassa ulkokuvan näistä Fiiliskaupan paljasjalkakengistä (https://fiiliskauppa.fi/tuotteet/paljasjalkakengat/). Sain myös kokeiltua niitä ensimmäistä kertaa. Ovat kyllä niin kevyet ja välillä näiden kanssa tekee vähän mieli hypätä. Ei tunnu, että olisi melkein mitään jalassa, paitsi jotain suojaavaa ja lämmittävää, muuten eivät kyllä tunnu miltään, kuten varmasti on ideanakin. Olen jopa kipsuttanut näiden kanssa portaat ylös ja alas sekä hypännyt ratikasta katutasolle, jota en ruukaa normaaleilla talvikengillä tehdä. Ovat kyllä väärti hankinta, jos ulkopaljasjalkakenkiä hamuaa. 

 

Katsoin myös muita kenkiä tuolla sivustolla ja Helsinki - paljasjalkakengät vaikuttavat hyvin kiinnostavilta ja näyttävät näteiltä. Tosin muutenkin pitäisi varmaan hankkia uudet juoksukengät kevättä varten. Nämä olisivat kävelyä varten. Kenkiä tarvitsee aina. Hyvät kengät toki kestävät pitkään ja ahkeraa käyttöä.

 

Paljon ei ehtinyt tällä viikolla kuulua. Tai no miten sen ottaa. Kolme päivää kotosalla, vähän ulkona kaupassa ja sään riepoteltavana ja roskille murisemista niiden kulkeutuessa pussiin pihtien kautta. Piti perua pari sovittua tapaamista, minkäs teet. Onneksi ehtii nähdä sitten tervehtyessä paremmalla ajalla.

Lisäksi pesin pyykkiä ja tiskejä, vähän siivosin. Eilen käytin tunteroisen ompelemalla lempipussilakanastani (Finlaysonin Visa) ison karvaisen termiitin (kissan) tekemän revenneen kohdan, että sain pussilakanan pujotettua täkin ympärille. Olen kuunnellut musiikkia, yrittänyt lukea, pelannut, katsonut leffoja, lääkinnyt itseäni kuudesti päivässä, syönyt keittoja ja juonut kahvia, vettä sekä teetä.

Tein myös kolme origamia, perhosia. Osaan nyt tämän tehdä ulkoa. 

Siinäpä se. Saa nähdä, parantuvatko silmät huomiseksi, että pääseekö töihin vai ei. Toivottavasti.

 

Mukavaa sunnuntai-iltaa ja tulevaa viikkoa!